Paimion historia

Paimion sijainnin teki asuttamisen kannalta edulliseksi Varsinais-Suomen pisimmän joen, yli sata kilometriä pitkän Paimionjoen, tarjoamat kulkuyhteydet. Suomenlahdella kulkevalle kansainväliselle merireitille oli lyhyt matka ja toisaalta Paimiojoen latvat ulottuivat Hämeeseen asti. Joella käytiin erityisesti vilkasta turkiskauppaa, kunnes keskiajalla merikaupan keskukseksi nousi Turku, ja maakauppa suuntasi Hämeen Härkätielle. Paimionjoesta tuli hiljalleen myös vaikeakulkuisempi, kun merenpinta laski maan kohotessa ja kosket muuttuivat jyrkemmiksi.

Paimionjoki oli pitkään myös merkittävä kalajoki. Vimpa oli Paimionjoen valtakala, mutta myös merilohta ja -taimenta pyydettiin. Vesivoimalaitosten rakentaminen 1900-luvun alkupuolella Juntolaan ja Askalaan esti kuitenkin kalojen kutunousun, mikä romahdutti joen kalataloudellisen arvon.

Myös Paimion vaakunassa on tuotu esiin, miten tärkeä elementti vesi on ollut Paimion historiassa. Vaakunan keskiosassa on nimittäin laivanrakentamisen tärkeä työväline, napakaira, joka on otettu vaakunaan 1300-luvulla eläneen paimiolaisen asemiehen, mutta myös laivanrakentajana tunnetun Erik Puranpojan sinetistä. Ahti Hammarin 1950-luvun alussa suunnitteleman vaakunan toinen keskeinen aihe, kulta-apila, viittaa Paimion pääelinkeinona olleeseen elinkeinoon, maanviljelykseen.

Historiallisesti erittäin tärkeä maaliikenteen väylä oli Paimion läpi kulkenut Kuninkaantie eli Turun ja Viipurin välillä kulkenut Uudenmaan rantatie, jolla liikkui monen vuosisadan ajan jatkuvasti paljon kulkijoita, kuninkaista lähtien. Talonpoikien velvollisuutena kyläyhteisössä oli yleisten teiden ja siltojen kunnossapito. Myös kulkijoiden kestitseminen ja kuljettaminen kuului talonpoikien velvollisuuksiin, mikä rasitti talonpoikia erityisesti levottomina sota-aikoina.

Jo historiallisen ajan alussa Paimionjoen länsirantaa pohjoiseen kulki Nauristie, joen toisella puolella itäinen rantatie ja etelään Kemiön suuntaan Jungfrudsundintie. Hämeen suuntaan kuljettiin joko Vähäjoen vartta pitkin tai Kalevantietä pitkin.

Paimionjoen yli kulki Räpälän kohdalta ns. Isosilta, jonka ylläpitoon osallistuivat paimiolaisten lisäksi kaikki Piikkiön ja Halikon kihlakunnan asukkaat. Paimionlahden suulla joki ylitettiin 1600-luvun alkupuolelta lähtien Hiidenalan lautan avulla. Lautta korvattiin 1950-luvulla uudella sillalla, joka oli samalla osa uutta Turun ja Helsingin yhdistänyttä valtatietä. Tuorein valtaväylä, Helsingin ja Turun välinen moottoritie valmistui Paimion osalta 1990-luvun puolivälissä.

Henkilöliikenteen kannalta myös rautatien rakentaminen 1800-luvun lopulla lyhensi välimatkoja suuriin kaupunkeihin, Turkuun ja Helsinkiin. Rautatien rakentaminen edesauttoi lisäksi elinkeinoelämän kehittymistä Paimiossa, kun tavaroiden kuljetus helpottui ja nopeutui. Rautatieliikenne jatkui vilkkaana aina 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin Turun ja Helsingin välillä kulkeneet junat lakkasivat pysähtymästä Paimiossa.

Oikeudellisesti Paimio kuului keskiajalla Halikon kihlakuntaan ja Kustaan Vaasan tekemien hallinnollisten muutosten jälkeen Marttilan voutikuntaan. 1500-luvulla sodat käytiin yleensä kaukana, mutta myös paimiolaiset kärsivät maantien vilkkaasta sotilasliikenteestä. Ruotsin johtoasemasta käyty valtataistelu kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan välillä kosketti suoranaisesti myös paimiolaisia, kun osapuolten välisiä taisteluja käytiin lounaisessa Suomessa.

Ruotsin kilpailu Itämeren herruudesta johti kaiken kaikkiaan pitkään sota-aikaan vuosina 1560–1721. Vuonna 1700 alkaneessa suuressa Pohjan sodassa venäläiset joukot onnistuivat valloittamaan Etelä-Suomen liki kymmeneksi vuodeksi. Isovihaksi kutsutun miehityksen aikana paimiolaisetkin joutuivat ryöstelevien sotilaiden kiusaamiksi. Paimion väkiluku laski sota-aikana arviolta yli tuhannella hengellä. Venäläisten valloituksen päätyttyä Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721 syntyvyys ja muuttoliike aiheuttivat jälleen väestön kasvun.

Vuosien 1808–1809 Suomen sota päättyi Venäjän voittoon, ja Suomi sai autonomian Venäjän vallan alla. Sodan aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin venäläisiä sotilaita majoittui Paimion alueelle.

Autonomisessa Suomessa merkittävään asemaan nousi paimiolainen Robert Henrik Rehbinder (1777 – 1841), joka peri isältään Viksbergin ja Meltolan kartanot. Rehbinder toimi monessa korkeassa virassa hovioikeuden prokuraattorista valtiosihteerin toimeen ja päätyi ministerivaltiosihteeriksi edustamaan Suomea Venäjän keisarin hoviin. Rehbinder haudattiin kotipitäjäänsä Pyhän Jaakobin kirkon hautausmaalle rakennuttamaansa komeaan mausoleumiin.

Ensimmäinen maailmansota näkyi Paimiossa työttömyyden nopeana kasvuna ja elintarvikepulana. Kauppareitit Suomeen olivat katkenneet ja oli ryhdyttävä säännöstelemään elintarvikkeita.

Punaisten toiminta alkoi Paimiossa suomalaisten ryhdyttyä yleislakkoon lokakuun vallankumouksen yhteydessä vuonna 1917. Punakaarti perustettiin Paimioon syys-lokakuun vaihteessa. Pian Suomen itsenäistymisen jälkeen alkoi punaisten hallintokausi Paimiossa, kun punaiset asettuivat kunnallishallinnon johtoon ja takavarikoivat kunnan omaisuuden. Suomen kansalaissodan puhjettua tammikuussa 1918 Paimiossa oli kuitenkin varsin hiljaista. Punaisten kunnallishallinto päättyi huhtikuussa, minkä jälkeen alkoivat valkoisten kostotoimenpiteet ja punaisten vangitsemiset. Kansalaissota vaati reilun kuudenkymmenen paimiolaisen hengen. Suurin osa vainajista kuoli joko taisteluissa eri puolilla Suomea tai sodan päättymisen jälkeen vankileireillä.

Sota muutti elämänmenoa kaikkialla Suomessa, niin myös Paimiossa. Suruviestejä kuljetettiin moniin paimiolaiskoteihin, elintarvikesäännöstely koski kaikkia kansalaisryhmiä eikä pommituksiltakaan vältytty. Sota näkyi Paimiossa myös sotilassairaalan perustamisena sekä sodan loppuvaiheessa internointileirin toimintana. Paimio oli yksi niistä kahdeksasta eteläsuomalaisesta paikkakunnasta, jonne siirrettiin saksalaissyntyisiä henkilöitä 1940-luvun puolivälissä. Leiri toimi puolentoista vuoden ajan Luonnonmaan kylpylässä. Paimion leiri voitiin lakkauttaa maaliskuussa 1946, kun internoituna olleet Saksan ja Unkarin kansalaiset vapautettiin.

Talvi- ja jatkosodassa henkensä menetti kaikkiaan 122 paimiolaista. Talvi- ja jatkosodassa kaatuneitten paimiolaisten muistoksi kirkon asehuoneen viereen pystytettiin vuonna 1946 kuvanveistäjä Aarre Aaltosen veistämä, rukoilevaa sotilasta esittävä sankaripatsas.

Yksi sodan seurauksista Paimiossa oli siirtoväen laaja asutustoiminta. Paimion asukasluku nousi viiden sotavuoden aikana noin 5 000 asukkaasta runsaaseen 7 100 asukkaaseen, mikä merkitsi 40% väestönlisäystä Paimion asukaslukuun. Valtaosa siirtoväestä saapui Johanneksen pitäjästä. Siirtolaisten asuttamisen jälkeen väkiluku jopa väheni parin vuosikymmenen ajan.

Tiilitehtaat Meltolassa, Tuuvalassa, Juntolassa, Spurilassa ja Vistalla, kalkinpoltto Husossa sekä mylly. 1900-luvun  alkupuolella teollisuuden alaa monipuolistivat konepajateollisuuden nousu sekä Paimion itäosien laajoja suoalueita hyödyntäneet turvepehkutehtaat. Uusien yritysten perustamisen taustalla oli myös yritystoimintaa tukeneen säästö- ja osuuspankkitoiminnan juurtuminen Paimioon.

Kasvavat teollisuusyritykset, kuten Lounais-Suomen Sähkö ja Sähkölähteenmäki, houkuttelivat Paimioon lisää työntekijöitä ja asukkaita 1900-luvun puolivälistä eteenpäin. Niinpä Paimion asukasluku ylitti 8 000 asukkaan rajan 1970-luvun lopulla. 10 000 ylittyi vuonna 2007.

Maaseudun kunnallishallintoa koskevan keisarillisen asetuksen myötä Paimion kuntakokoukset aloitettiin vuonna 1868. Tämä merkitsi kunnallisen elämän irtautumista kirkosta,

Nykymuotoinen kunnallishallinto alkoi vuonna 1910-luvun puolivälissä, kun kuntakokous päätti perustaa kunnanvaltuuston, johon kuntakokouksen vaalissa valittiin koulupiireittäin 24 edustajaa. Suomen itsenäistymisen jälkeen valittiin ensimmäistä kertaa kunnanvaltuusto yleiseen äänioikeuteen perustavien kunnallisvaalien avulla. Valtuustoon valittiin 21 valtuutettua. Nykyisin valtuustoon kuuluu 35 valtuutettua.

Kunnanvaltuusto piti kokouksiaan ensin seuraintalo Tillintuvalla, toisen maailmansodan jälkeen ns. Miilan huvilassa ja 1950-luvulla paloaseman kokoustilassa. 1960-luvun alussa rakennettiin kirkon viereen arkkitehtitoimisto Olavi ja Kauko Reiman suunnittelema kunnantalo, johon valtuuston kokoustilan lisäksi rakennettiin toimitilat kunnan toimihenkilöille, pienempiä kokoustiloja sekä arkistotilat. 2000-luvun alussa todettiin tarve talon perusteelliselle remontille, joka valmistui vuonna 2006. Kaupungiksi Paimio oli julistautunut vuonna 1997.