Kirjastonhoitajan parhaat luetut 2024
Kirjastonhoitajan parhaat luetut vuodelta 2024
Kälvemark, Tiina Laitila: Valon ja pimeän sonaatit
Laitila Kälvemark osaa kirjoittaa. Lukeminen on sujuvaa, eikä kauheasti ylimääräistä ole. Kirjoittajan taituruutta korostaa myös kerronnan villisti pomppiva aikajana, joka ei lainkaan haittaa lukemista ja kärryillä pysymistä. Mielenkiintoista olisi kyllä tietää, että onko tämä ollut oikean jännärin pohjamateriaalia, sellaisen tyypillisen skandidekkarin raakile, jossa keski-iän ylittänyt, paluumuuttanut nainen ratkaisee rikoksen. Sen verran houkuttelevia sivuhenkilöitä ja heidän tarinaansa tiputeltavia juonensiemeniä tämä teos sisältää.
Lakmaker, Tobi: Seksuaalisuuteni historia
Tunnustan että olen usein itse ensimmäinen, joka haukkuu julkisesti autofiktion huonoutta ja harmillisuutta kaunokirjallisuudelle…ehkä ei pitäisi, jos Lakmakerin teoksesta tykkää näin paljon. Vaikka kirjailija itse vinkkaa silmää useassa kohtaa lukijalle kirjan autofiktio-osuuksista tai siitä, että kirjaa ei pidä tulkita autofiktiona, niin kovin lähellä rajaa tässä silti virnistys kasvoilla liikutaan. Kirjan kertoja on raivostuttavan nuori ja itseriittoinen, mutta samaan aikaan pihalla kuin lumiukko. (Ja tämä tulee rakkaudella täti-ihmiseltä.)
Kirjassa reflektoidaan niin paljon, kuin 25-vuotiaan sielu pystyy: eli äärimmäisestä tunteesta toiseen, naurettavuuden rajalla. Kun kertoja analysoi pilkuntarkasti sitä, miten tuonkaan kanssa ei olisi sitä seksiä pitänyt harrastaa tuntee lukija joko samaistumisen tunteita tai puhdasta huumoria. Kirja sivuaa myös tärkeää aihetta, suostumusta.
Luoma, Mari: Mintun makuinen murha (lastenkirja)
Hirmuisen hyvin ja taidokkaasti rakennettu mysteeritarina, joka on oikeasti kiinnostava ja paikoin jopa todella jännä. Olivia ja Icarus ovat hyviä hahmoja, ja yhteistyö kahden päähenkilön välille syntyy luonnostaan. Arvostan lastenkirjaa, jossa lukijan älykkyyttä ymmärtää asioita ei aliarvioida ja asioita ei selitetä liikaa. Kyllä ne lukijat vähemmästäkin tajuavat asioita. Varmasti osalla lukijoista ei ole harmainta aavistusta kuka Poirot tai Conan Doyle ovat, mutta Luoman teos saattaa hyvinkin innostaa tutustumaan näihin. Sen lisäksi kirja on luontainen väliaskel lasten dekkareista kohti Christietä…Kissa kyyhkyslakassa mainitaan!
McKenna, Oisín: Evenings & Weekends
What a rollercoaster ride of emotions. A bunch of 30 somethings find their culmination points during a very hot few days in London. All of them have some sort of connection to each other, and problems in their emotional lives that need to be solved. I usually don’t like books where the narrative jumps around this much but here the chaotic way of telling the story adds to the stress and urgency to open the knots set by the author. None of the problems McKenna gives their characters are that original but the way the characters inner monologues are pushing the story ahead is incredibly well written.
Oseman, Alice: Ilman rakkautta (nuortenkirja)
Laitetaan alkuun heti suurin kritiikki: kirja on luvattoman pitkä ja välillä raahataan ja vaivataan aihetta uudestaan ja uudestaan. Tiivistystä olisi voinut tehdä. Siitä huolimatta kirja oli Osemanin tyyliin täynnä sydäntä ja samaistuttavia henkilöitä. Georgian ulkopuolisuuden tunne oli kirjoitettu taidokkaasti, vaikka välillä ystävien välinen luottamus ja uskallus kertoa ystäville riitelivät keskenään. Puhe yksinäisyydestä ja parisuhteista, tai niiden puutteesta, on todella tärkeä kohdata myös nuortenkirjoissa. Onnellisuuteen liittyy muutakin kuin parisuhderakkautta.
Biitin poikakodin kakofonia osuu kirjan alussa hyvin kohdalleen ja kun joukkoon ripotellaan ohjaajien ja psykologien Shyelle osoittamia motivaatiokeinoja, on tunnelma sopivan ahdistava ja aito. Kun loppua kohden Shy puhuu suoraan ajatuksiaan pitkissä kappaleissa, jää alussa taiten rakennettu intensiteetti hieman matkan varrelle. Voimakkaasti alkava teos kadottaa nosteensa juuri silloin, kun itse tarinan intensiteetti on suurimmillaan, mikä tuntuu suurelta virheeltä niinkin taitavalta kirjoittajalta kuin Porter. Tosin seuraavaksi olisi jo aika näyttää, miten pitemmän draamankaaren rakentaminen onnistuu.
Matara voi olla aivan kaamea lukukokemus: paljon sanoja, joita lukija ei tunnista, taiteellista luonnonkuvausta ja toisteellista sisältöä. Ymmärrän hyvin lukijoita, jotka jättävät kirjan kesken sen ensimmäisen osan aikana. Itsellä oli melkein käydä samoin.
Kirjan puolivälissä tarinan ytimeen sijoitetut, nimettömät isoveli ja pikkuveli lähtevät leikin tuoksinassa ns. sotaretken kuolintehtävälle, jonka aikana Riikonen lyö täysille päälle veljeksien välille viritetyn hienovaraisen välittämisen sidoksen. Sidoksen, jonka jälkeen putosin mukaan tarinan poikien luomaan leikkimaailmaan. Leikkimaailma, joka kaikessa monipuolisuudessaan kuvastaa yhtaikaa lasten luomia yksityiskohtaisia leikin sääntöjä, mutta myös aikuisten lapsiin asti heijastamaa, yhteiskunnan ihmisyyden totuuksia sisältävää historiaa aikojen alusta asti. Kirjassa on epämiellyttävää nöyryyttämistä ja mieleltään epävakaita teini-ikäisiä, joiden kosketus toisiinsa on samaan aikaan väkivaltaista ja hellää.
Salama, Annukka: Asioita joista en tiennyt pitäväni (nuortenkirja)
Varsin kiinnostava ja lukuhaluja herättävä kerronta, vaikka mennään kovaa vauhtia korkealta hahmojen arkipäiväisyyden puuttumisella. Tosin arkipäiväistä tuhnausta ei tässä asetelmassa tarvita, koska nimenomaan puhutaan kirjasta, jossa maailma onkin vähän överi ja eletään niiden muutaman prosenttiin kuuluvien elämää.
Viihdekirjallisuus on aina kiinnostanut lukijoita ja Salama tuo sekä sen, että modernin nuorten romaanin taidokkaasti yhteen. Vaikeita, oman identiteetin löytämisen kiemuroita, löytyy myös todella paljon ja ihanaa sanailua puoleen ja toiseen. Tämä on vallan komea vastine sille YA käännöskirjallisuudelle (ja kääntämättömälle), jota nuoret lukevat ja haluavat lukea.
Lyhyt pienoisromaani pakkaa itseensä paljon: sotaa, rakkautta, luontoa ja kärsimystä. Kahden tason kirjassa lukija tietää heti alussa, että onnellista loppua ei olla hakemassa, eikä sinne päästä. Tietoisuus tulevasta tekee lukemisesta raskasta ja hetkittäin voi tuntea Tallgrenin hartioilla olevan painon ja tuskan.
Sandelinin ristikkäin itse jatkosodan juoksuhaudoissa ja korsuelämän rinnalla kulkeva, luontoa henkilöittävä tarina, rinnastuu taidokkaasti ja vähäeleisesti itse ihmisten väliseen kaipaukseen, rakkauteen ja luopumiseen. Lukijalle jää jäljelle ainoastaan laskea tunteja ja päiviä, jolloin Tallgrenin ja Ståhlin rakkaus päättyy. Tarinassa korsut ja asemasota elää ja hengittää kaikkien siellä asuvien sotilaiden elämää. Pienoisromaani on upea ja paikoin kaunista kieltä piti lukea ääneen: Katriina Huttuselle kiitos kauniista käännöksestä.
Samalla hyvin köykäinen, mutta runsas romaani. Loun ja Katjan ystävyys luksushuvilan kalpeissa ja valkoisissa huoneissa on kauniin filmaattisesti kuvattu ja Loun Hollywood-ura taiten kirjoitettu. Wähä kirjoittaa sellaisesta unelmaelämästä, jota jokainen on varmasti jossain vaiheessa haaveillut elävänsä: olla kuuluisa ja rikas. Sen syrjään on kirjoitettu hyvin osoittelevasti myös naisen asemasta viihdekulttuurin paineiden alla. Lukusuositus kaikille niille, jotka katsovat Luca Guadagninon elokuvia silmät sirrillään ihastuksesta.