Leffavinkit

Leffavinkkarin esittely

Mari Lindqvist (1969) on nuorena Paimiossa koulunsa käynyt ja jälleen vuonna 2010 Paimioon perheensä kanssa takaisin muuttanut kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen Virta-esikoisromaaninsa julkaistiin vuonna 2020 ja toinen kirja, psykologinen rikosromaani Hiilellä piirretty talo ilmestyi syksyllä 2023. Lindqvist on valmistunut ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Lahden Muotoiluinstituutista ja tehnyt dokumentteja ja fiktiota tv:lle sekä videoita esittely- ja opetuskäyttöön. Lisäksi hän on toiminut vuosia käsikirjoituksen opettajana video- ja dokumenttikursseilla. Mari Lindqvist kirjoittaa arvosteluja ensi-iltaelokuvista Unikankare-nettilehteen ja nyt tauon jälkeen Paimion kirjastolle elokuvavinkkejä lainattavasta dvd-kokoelmasta.

Mari arvostaa elokuvissa kokonaisia, kiinnostavia, epätäydellisiä ja mielellään kehittyviä henkilöhahmoja ja sitä, että fiktiivisestäkin elokuvasta löytyy ripaus dokumenttia. Myös sisältöä tukeva oma audiovisuaalinen tyyli tekee häneen vaikutuksen.

Tommy Lee Wallace: STEPHEN KINGIN SE – STEPHEN KING´S IT

Stephen Kingin bestsellerromaanista Se (1986) valmistui vuonna 1990 kaksiosainen televisioelokuvasovitus, joka luonnollisesti etenkin 90-luvulla nuoruutensa eläneiden keskuudessa on niittänyt kultti- ja nostalgiamainetta. Myöhemmin vuonna 2017 ilmestyi uusi Se/It, elokuvan päivitetty versio ja sen jälkeen vielä vuonna 2019 jatko-osa Se-Toinen luku. Tommy Lee Wallacen ohjaus on tehty TV: lle kahteen puolitoistatuntiseen osaan ja sen katsominen nykypäivänä herättää sekä nostalgisia että myös hieman vaivaantuneisuuden tunteita. Näyttelijäohjaus tv-elokuvassa on yliampuvaa ja teatterinomaista, pelottelutehosteet näyttävät lähinnä huvittavilta. Toisaalta edelleen elokuva voi herättää alaikäisissä kauhua, etenkin pellejä kohtaan, ja siksi 18 vuoden ikärajoitus ei ole turha.

Kuusi noin kaksitoistavuotiasta poikaa ja yksi samanikäinen tyttö kasvavat koulukiusattuina pikkukaupungissa, jossa liikkuu pieniä lapsia tappava sarjamurhaaja. Juuri nämä seitsemän ”looseriksi” kutsuttua nuorta saavat selville, mikä lapsia oikeastaan tappaa: Pennywise-niminen klovni (Tim Curry), joka kykenee ottamaan uhrilleen tutun, usein kuolleen ihmisen muodon ja äänen, joiden avulla hän houkuttelee uhreja luokseen. Pennywise käyttää myös hyväkseen pelottelemisensa ihmisten suurimpia pelon aiheita ja ottaa niiden avulla ihmisen valtaansa. Nuoret kuitenkin onnistuvat taistelussaan Pennywisea vastaan ja uskovat saaneensa karkotettua sen kaupungista. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kukin ystäväporukasta saa kuitenkin puhelinsoiton kotikaupunkiin jääneeltä kaverilta, joka kertoo Pennywisen palanneen. Lapsia kuolee ja katoaa taas entiseen tapaan. Moni kaveriporukasta on menestynyt elämässään, mutta Pennywisen kohtaaminen on myös jättänyt jokaiseen pahan trauman. Kaikki empivät, haluavatko he tavata pelottavan klovnin uudelleen ja kykenevätkö he yhä taistelemaan pelkojaan ja Pennywisea vastaan.

It:n (1990) vahvuus on alkuperäistarinan moniulotteisuudessa. Elokuvassa, kuten ei kirjassakaan ole kyse pelkästä pelottelusta. Ihmisten erilaiset pelot ja niistä yli pääseminen, uskominen omaan itseen ja omiin voimiin ovat teemoja, jotka jaksavat kiinnostaa monen ikäistä katsojaa. Koulukiusaaminen, pikkukaupungin sisäänpäin lämpiävä, kyräilevä ilmapiiri, ongelmista pois katsominen, nuorten heräävä seksuaalisuus ja yhden tytön ja kuuden pojan keskinäiset ystävyys- ja ihastumiskuviot ovat kiinnostava sekoitus ja Stephen King on osannut tehdä siitä sopasta loistavaa kauhua. TV-sovitus vuodelta 1990 on ihan kelpo katsomiskokemus, mihin voi heijastella omia nuoruudenkokemuksiaan ja pelkojaan. Monet pelot kun voivat elokuvan henkilöiden pelkojen tapaan säilyä vuosikymmenestä toiseen. Pelkojen voittaminen nouseekin siksi tarinassa keskiöön. Kauhuelokuvan katsominenkin voi olla omalla tavallaan terapeuttinen kokemus.

(Elokuvan DVD-versiossa levy on kaksipuolinen. DVD käännetään soittimessa puolentoista tunnin jälkeen.)

Mari Lindqvist

Bob Fosse: CABARET

Aikanaan kahdeksan Oscaria napannut Bob Fossen ohjaama Cabaret (1972) perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin (1966) ja filmiversiokin kohosi suunnilleen yhtä suureksi hitiksi kuin alkuperäinenkin menestysteos. Vapaata rakkautta ja iloista juhlimista 1930-luvun Berliinissä, mutta myös natsiaatteen nousua ja maailman muuttumista kantaa ottavalla leikkauksella, tyylikkäällä kuvauksella, herkällä näyttelijätyöllä ja loisteliaalla musiikilla kruunattuna tarkoitti suurta, vaikuttavaa mestariteosta. Sellainen Cabaret on yhä, aika on nakertanut ainoastaan hieman teknistä puolta, lähinnä kuvalaatua.

Suositussa yökerhossa esiintyy boheemi ja estoton luonnonlapsi Sally Bowies (Liza Minnelli), joka tutustuu pidättyvään, mutta mukavaan brittiopettajaan Brian Robertsiin (Michael York). Heidän välilleen syntyy ensin ystävyys-, sitten rakkaussuhde ja kolmanneksi polypalloon ujuttautuu kaupunkiin muuttava rikas keikari Maximilian von Heune (Helmut Griem). Onnellinen, vapaa ja vastuuton yhteiselo kuitenkin päättyy, kun natsiaate nostaa päätään aggressiivisesti.

Cabaret (1972) iskee tähän päivään yllättävän lujaa. Seksuaalisen vapauden ja naisen aseman käsittely ja äärioikeiston nousun hiljainen hyväksyntä teemana pistävät miettimään. Elokuvan leikkaus äänimaailmoineen rinnastaa ääripäitä, ilonpito vaihtuu yhdellä skarvilla väkivaltaan, kaunis kappale nuoruudesta muuttuu sotaisaan yhteislaulu-uhoon. Ei ihan heti tule mieleen vastaavaa musiikin, vapauden ja pahuuden nousun yhdistävää elokuvaa lähivuosikymmeniltä. Voiko sellaista enää tullakaan?

Mari Lindqvist

Henry Selick: PAINAJAINEN ENNEN JOULUA

Joulukuun alkuun voi hyvin ottaa katseluun Tim Burtonin tuottaman, Henry Selickin ohjaaman Painajainen ennen joulua (Nightmare Before Christmas, 1993) -nukkeanimaatioklassikon, kertoohan se pimeästä ja ankeasta ajasta halloweenin ja joulun välillä. Elokuva sopii myös mainiosti sekä halloween- että jouluelokuvaksi. Animaatio perustuu Timo Burtonin vuonna1982 kirjoittamaan runoon ja Selickin ohjaus on upeasti säilyttänyt Burtonin runon hengen visuaalista tyyliä myöten.

Halloween-maassa kaikki toistaa itseään vuodesta toiseen ja kurpitsakuningas Jack Skellington (äänenä Chris Sarandon) on kyllästynyt siihen. Vahingossa hän tulee eksyneeksi Joulumaahan ja ihastuu ikihyviksi. Jack haluaa ottaa joulun haltuun ja ryhtyä itse joulupukiksi sekä halloween- että joulumaahan. Sivusta tilannetta seuraa Jackiin salaa ihastunut Sally (Catherine O’Hara), joka elää vankina luojansa, pyörätuolissa istuvan ilkeän tohtori Finkelsteinin (William Hickey) hoitajana. Tohtori ei anna Sallylle tämän tarvitsemaa vapautta, vaan telkeää Sallyn linnantorniin, josta tämä karkailee hyppäämällä. Samalla Sally hajoaa kappaleiksi. Onneksi Sally on hyvä ompelija ja osaa kursia kasaan sekä irronneet raajansa että myös Jackin toivomia uusia joulupukin tamineita. Jack ei huomaa Sallyn heränneitä tunteita, vaan on lumoutunut joulukimalluksesta. Hän ei ymmärrä, että hyvä kurpitsakuningas ei välttämättä olekaan pätevä joulupukkina.

Danny Elfmanin säveltämä musiikki toimii elokuvassa hienosti. Synkän kaunis gootti- animaatio ei ole varsinaisesti lastenelokuva, vaan toimii parhaiten varhaisteini-ikäisestä ylöspäin jo pelottavien hahmojensa takia. Elokuva onkin nykyään kulttimaineessa nimenomaan 90-luvulla lapsuutensa tai nuoruutensa viettäneillä. Joulu/halloween-elokuva burtonmaisella tummalla kohtalokkuudella lumoaa vuodesta toiseen.

Mari Lindqvist

Teemu Nikki: PELURI-KUOLEMA ON ELÄVIEN ONGELMA

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Teemu Nikki (Armomurhaaja, Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia) on mustan huumorin taitaja. Kaikki eivät hänen huumoriaan sulata, eikä se oikeastaan ole ihme. Peluri-Kuolema on elävien ongelma (2023) on elokuva, jossa käsitellään hirtehisesti paitsi kuolemaa, itsemurhia myös pelaamisongelmaa ja vakavaa aivopoikkeamaa. Ei ihan kevyemmästä päästä komediaa siis.

Risto Kivi (Pekka Strang) on peliongelmainen hautajaisurakoitsija, jonka hautausbisnekset alkavat luisua rikollisille poluille. Hänen bisnes-toverikseen lähtee naapurinmies Arto Niska (Jari Virman), joka on aiemmin toiminut töissä päiväkodissa. Kun niskavamman seurauksena selviää, että Artolla ei ole aivoja juuri lainkaan, hänen elämänsä mullistuu. Tähän asti ihan mukavasti elämässään pärjännyt mies saa kenkää töistä ja vaimokin alkaa katsoa karsaasti. Lisäksi tuttavapiirin kautta asia leviää medioille. Tässä tilanteessa Riston hämärähommat alkavat vaikuttaa Artosta houkuttelevilta. Vaikka oma henki ja toimeentulo siinä ovatkin vaakalaudalla, kun sydämettömäksi ja aivottomaksi kutsutut miehet pistävät tuulemaan häikäilemättömän kovanaamapomon (loistava Elina Knihtilä) käskyttämänä.

Elokuvan kuvaaja Jyrki Arnikari ei ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina, sillä hän kuoli sairauskohtaukseen kuvausten jälkeen, mikä tuo elokuvaan oman tasonsa. Peluria ei voikaan suositella ainakaan alle 16-vuotiaille, eikä muutenkaan suurensuurelle yleisölle. Se, ketä Armomurhaajan viisto maailma ilahdutti, pitää varmasti tästäkin elokuvasta. Marraskuinen elokuva, kaiken kaikkiaan.

Mari Lindqvist

Junta Yamaguchi: RIVER- PÄÄTTYMÄTÖN KYLPYLÄLOMA

Japanilaisen ohjaajan, Junta Yamaguchin River– päättymätön kylpyläloma (2023) on kiinnostava, hauska ja yllätyksellinen science fiction -seikkailu. Se ammentaa aikamatkateemasta vähän Päiväni Murmeli-elokuvan ja Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -kirjasarjan tapaan, mutta kuitenkin omalla kiehtovalla tyylillään. River voitti vuoden parhaan elokuvan yleisöpalkinnon Helsingin Night Visions -festivaalilla 2023. Studio Ghibli-tunnelmaakin siitä voi löytää, vähän Wes Andersson-mausteilla ryyditettynä, vaikka kyseessä näytelty scifielokuva onkin.

Tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen, kauniiseen laaksoon, jossa sijaitsee suosittu kylpylä. Aika vaikuttaa olevan silmukassa ja toistaa tapahtumia muutaman minuutin väliajoin. Kaikki kylpylässä olevat ovat vangittuna samaan aikasilmukkaan. Kylpylässä työskentelevä Mikoto alkaa selvittää, mistä oikein on kyse. Majatalon asukkeja pitää informoida, ja ilmiölle on etsittävä syitä. Japanilaiseen tyyliin töitä pyritään silti tekemään, vaikka olisi miten kummallista. Kylpylän henkilökunta ja asiakkaat alkavat pohtia kukin erikseen, voisivatko he olla itse syypäitä ajan pysähtymiseen. Onhan jokainen omalla tavallaan, eri syistä sitä toivonut päivän aikana.

Sydämellinen ja toiveikas River-päättymätön kylpyläloma (2023) virkistää marraskuun harmaudessa, keski-ikäisen ikäkriiseilyssä. Se haluaa kertoa, että ensilumi saattaa sittenkin puhdistaa kaiken, jos keskinäiset asiat selvitetään eikä jumituta paikoilleen, toivota aikaa pysähtyväksi. Aika kyllä varmasti riittää kaikkeen tärkeään, jos niin halutaan.

Mari Lindqvist

Federico Fellini: LA DOLCE VITA -IHANA ELÄMÄ

Federico Fellinin La Dolce Vita- Ihana elämä (1960) on eurooppalainen klassikkoelokuva, joka muistetaan etenkin Anita Ekbergin legendaarisesta suihkulähdekohtauksesta, mutta myös siitä, että paparazzit saivat nimityksensä elokuvan yhden henkilön, julkkiksia jahtaavan valokuvaajan mukaan. Lähes kolmetuntinen elokuva kertoo paitsi häikäilemättömästä viihdemediasta, myös sen uhreista: julkkiksista ja rikkaista, joiden ei sallita pitää yksityisiä salaisuuksia, filmitähdistä, joiden oletetaan olevan pelkkiä välineitä ja kohteita, köyhistä, joiden hengellisiä kokemuksia, ihmeiden näkemistä halutaan muuttaa rahaksi. Kaikessa taustalla väijyy luottamuksen puute. Juhlientäyteisessä elämässä väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia tapahtuu, vaikka kuinka oltaisiin suudelmiin valmiita.

Kirjan kirjoittamisesta haaveilevalla viihdetoimittaja Rubinilla (Marcello Mastroianni) on monta rautaa tulessa. Hänellä on salasuhde perijättären (Anouk Aimée) kanssa, kun mustasukkainen tyttöystävänsä (Yvonne Fourneaux) yrittää itsemurhaa. Filmitähti, huoleton humalainen blondi Sylvia (Anita Ekberg) vetää puoleensa hänkin, kun osoittaa kiinnostuksensa Rubinia kohtaan. Rubinin orgia-haaveet kuivuvat kuitenkin kasaan, kun Sylvialla on omat unelmansa ja toiveensa pieniin yksityisiin hetkiin ja salaisuuksiin. Median edustajaan ei voi luottaa, Rubin kun haaveilee äveriäästä elämästä ja jatkuvista bileistä, maksoi se luottamuksen tai ei. Miehen paras kaveri, valokuvaaja Paparazzo (Walter Santesso) on samoilla linjoilla; tärkeintä on saada paljastuskuva lehteen, oli kyse sitten muiden ihmisten tragediasta tai pienten lasten uskonnollisesta kokemuksesta.

Paitsi että upea La Dolce Vita (1960) toimii todella täsmällisesti nykypäivänkin mediakritiikkinä, se kertoo ennen kaikkea kohtaamattomuudesta. Hälisevissä juhlissa humalaiset kuulevat ja käsittävät alati toisensa väärin, hapuillessaan onnellisuuden ja rakkauden perään. Hetkelliset onnen hetket ovat muutaman minuutin tuokioita, joissa kaksi ihmistä uskovat keskinäiseen luottamukseen. Loppukuvassa nuori tyttö kuvittelee tulleensa ymmärretyksi, vaikka katsojakaan ei tiedä, mitä hän haluaa vastarannalta Rubinille viestiä. Ihana elämä kertoo siis pikemminkin haikeanvaikeasta elämästä, jossa kukin omalla tyylillään tavoittelee elämää, joka voisi olla ihan ihanaa.

Mari Lindqvist

Damien Chazelle: BABYLON

Damien Chazellen (La La Land, 2016) ohjaama Babylon (2022) on ylistyslaulu elokuville ja sen taikamaailmalle, mutta monissa myös ristiriitaisia ajatuksia herättänyt kolmen tunnin spektaakkeli, jossa ei orgioita, eritteitä, kimallusta, glamouria ja päihteitä säästellä. Elokuvan tähtikaarti on huippuluokkaa Brad Pittista Margot Robbieen ja pääosassa on uusi kiinnostava nimi Diego Calva. La La Landin herttaisuus loistaa poissaolollaan ja elokuvan kuvamaailma muistuttaakin ilmeeltään enemmän Hieronymus Boschin maalauksia puolialastomine vartaloineen, likaisine ja eläimellisine hahmoineen. Ennen kaikkea elokuva kertoo kuitenkin intohimosta, siitä, että sen henkilöt ovat valmiita tekemään mitä vain unelmiensa eteen, meni syteen tai saveen.

Nellie (Margot Robbie) tahtoo tähdeksi -tai oikeastaan hän on jo sellainen, kukaan ei vain ole vielä keksinyt häntä. Loisteliaisiin elokuva-bileisiin kuokkimaan tullut nuori nainen bongaa juhlista avukseen meksikolaissiirtolaisen Mannyn (Diedo Calva), joka osaa sopeutua ja luovia tilanteessa kuin tilanteessa. Manny rakastuu Nellieen ja Nellie mykkäelokuvamaailmaan, jonne hän onnistuu ujuttautumaan luonnonlahjakkuudellaan. Manny ryhtyy elokuvamaailman taustahahmoksi ja avustajaksi suurelle mykkäelokuvatähdelle Jack Conradille (Bratt Pitt), joka päättää valloittaa myös äänielokuvan maailman. Tämä ei vanhenevalle tähdelle noin vain onnistukaan ja seuraukset ovat traagiset. Myös Nellie sotkeutuu erilaisten päihteiden koukuttavaan maailmaan ja hoippumaan reunalle monessa mielessä.

Elokuvien rakastajan on helppo viehättyä Babylonista, ellei raadollisuus kaiken tähtipölyn keskellä kauhistuta liikaa. Vaikka Babylon olikin Oscar-ehdokkaana puvustuksesta, lavastuksesta ja musiikista, jotkut yksityiskohdat kahdesta ensin mainitusta osa-alueesta pistävät silmään. Tuskin 1920-30-luvulla mykkäelokuvatähdillä ainakaan oli Robbien näyttelemän Nellien kasari-permanenttia tai korollisia nilkkureita. Myös lavastukselliset ratkaisut hämmentävät ajoittain.  Parhaimmillaan elokuvan loisteliaat kamera-ajot, kiinnostavat sivuhahmot ja surullinen tunnelma taas tuovat mieleen jopa Fellinin ja Antonionin klassikkoelokuvien sävyjä. Babylon on siis joka tapauksessa elokuvana elämys, siitä ja intohimosta ainakin täydet pisteet.

Mari Lindqvist

Toni Kurkimäki: LAPUA 1976

Lapuaa kohtasi suuri tragedia vuonna 1976. Patruunatehdas, jossa suurin osa kaupunkilaisista työskenteli, räjähti ja räjähdyksessä kuoli 40 ihmistä, 60 loukkaantui. Tästä Suomen rauhanajan historian tuhoisimmasta tapaturmasta Toni Kurkimäki on ohjannut esikoiselokuvansa Lapua 1976. Elokuvan käsikirjoitus on Tuukka Hautamäen. Vuonna 2023 ensi-iltansa saanut elokuva kertoo fiktiivisen rakkaustarinan näiden tositapahtumien pohjalta.

Muistisairaan äitinsä kanssa asuva Matti (Konsta Laakso) työskentelee Lapuan Patruunatehtaalla ja toimii myös vapaapalokuntalaisena. Matin nuoruuden rakkaus, tehtaanjohtaja Aarne Mäkelän (Hannu-Pekka Björkman) tytär Kaisa (Linnea Leino) palaa Helsingistä takaisin kotikonnuilleen Lapualle ja aloittaa työt tehtaan lataamossa. Matilla ja Kaisalla alkaa kipinöidä uudelleen, mutta Aarne-isä pistää kapuloita rattaisiin. Kaisa on myös salannut asioita Matilta eikä suurin salaisuus ole lääkäri-kihlattu (Leo Sjöman), joka seuraa Kaisaa Lapualle.

James Cameronin Titanicin tapaan Lapua 1976-elokuvassa on yhdistetty tunnettu historiallinen tragedia ja onnettomuus rakkaustarinaan. Elokuvassa saakin odotella pitkään, että varsinaiseen onnettomuuteen ja tehtaan tapahtumiin tai muihin työntekijöihin pääsee tutustumaan. Vaikka lavastus, puvustus ja kuvaus on mukavan nostalgista katsottavaa retroväreineen ja -esineineen ja muusikko-säveltäjä Michael Bleun aidon vanhahtavine soundtrackeineen, jotain jää uupumaan. Väkisin tulee verrattua elokuvaa HBO:n upeaan Tšernobyl-minisarjaan. Ihmiskohtalot ja tehtaan työntekijöiden arki ja tapahtumat olisivat voineet lomittua keskenään sen sijaan että elokuva jakaantuu kahteen osaan: alun saippuaoopperamaiseen ihmissuhdedraamaan ja lopun järkyttävään onnettomuuteen. Näyttelijäohjaus ja -suoritukset ovat elokuvassa kuitenkin huippuluokkaa ja siksi se on liikuttava ja kaunis tällaisenaankin. On helppo ymmärtää elokuvan suuri suosio suomalaisten keskuudessa. Lapua 1976 onkin päässyt Netflix-suoratoistopalveluun ja on siellä juuri nyt palvelun katsotuin elokuva Suomessa. Aikamoinen saavutus indie-elokuvalta.

Mari Lindqvist

Sarah Polley: WOMEN TALKING

Käsikirjoittaja-ohjaaja Sarah Polley palkittiin parhaan käsikirjoitussovituksen Oscarilla vuonna 2022 ensi-iltaan tulleesta, tositapahtumiin perustuvasta Women Talking-elokuvastaan. Elokuva kertoo suljetun ja vanhoillisen mennoniittauskonyhteisön naisista, jotka kokoontuvat yhteisön miesten systemaattisten raiskausten seurauksena päättämään lähteäkö vai jäädä. Women Talking perustuu Miriam Toewsin samannimiseen, vuonna 2018 ilmestyneeseen romaaniin. Itsekin kanadalaisessa mennoniittayhteisössä kasvanut kirjailija halusi kirjoittaa aiheesta, kun kuuli Boliviassa tapahtuneista karmivista tapahtumista vastaavanlaisessa yhteisössä.

Elokuvassa kertojaäänenä toimii nuori Autje (Kate Hallett), joka kohdistaa puheensa Onan (Rooney Mara) syntymättömälle lapselle. Naimattoman Onan lapsi on saanut alkunsa raiskauksen seurauksena. Yhteisön miehet ovat joutuneet toistaiseksi vankilaan naisiin ja lapsiin kohdistuvien väkivaltaisuuksien takia. Yhteisön naiset ovat kokoontuneet navetan ylisille päättämään siitä, mitä heidän pitäisi tehdä, ennen kuin miehet palaavat. Koska naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, he ovat valinneet kirjuriksi yhteisön ainoan heidän puolellaan olevan miehen Augustin (Ben Whishaw). Augustin äiti on aikoinaan ollut yhteisön naisten asioita ajava edelläkävijä. Onan äiti Agata (Judith Ivey) on yksi neuvottelun johtajista. Toinen on Greta (Sheila McCarthy), kokemuksistaan kyynistyneen Marichen (Jessie Buckley) ja paniikkihäiriöstä kärsivän Mejalin (Michelle McLeod) äiti sekä Autjen isoäiti.

Women Talking -elokuva perustuu nimensä mukaisesti hyvin paljon keskusteluun ja puheeseen, kielen voimaan. Asia korostuu, kun tiedetään, että naiset ovat koulusta ja opetuksesta syrjäytettyjä, luku- ja kirjoitustaidottomia. Paitsi että naisten täytyy keskustelussaan päättää, mitä heidän pitää tehdä aivan lähitulevaisuudessa, he pohtivat myös uskoa, moraalia, anteeksiantoa, syyllisyyttä ja miesten vastuuta, yhteisön poikien tulevaisuutta. Voisi ajatella, että elokuva on runsaan puheen takia hyvin näytelmällinen, mutta näin ei kuitenkaan ole. Näyttelijätyö on kauttaaltaan loistavaa ja elokuvan kuvaus seepiansävyisine värimaailmoineen vaikuttavaa.  Hetkelliset törmäykset yhteisöä ympäröivään maailmaan ovat hätkähdyttäviä. Eletään kuitenkin vuotta 2010, vaikka se ei yhteisön sisällä juurikaan näy. Myös naisten keskustelut ovat inspiroivia ja älyn ja huumorin sävyttämiä. Pelkkää synkkyyttä Women Talking (20220) ei ole, vaan ajankohtainen, kunnianhimoinen ja todellakin katsomisen arvoinen.

Mari Lindqvist

Tia Kouvo: MUMMOLA

Tia Kouvo on tehnyt upean esikoispitkän Mummola (eng. Family Time, 2023). Se keräsi viime vuonna mukavasti Jussi-patsaita: vuoden elokuva, vuoden käsikirjoitus ja vuoden ohjaus. Mummola valittiin myös Suomen ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkintoon syyskuussa 2024. Elokuva on hyvällä tavalla vaivaannuttava, koskettava ja iholle tuleva, ajoittain vähän liiankin samaistuttava. Sitä katsoessa tuntuu kuin kamera olisi jätetty jonkun puolitutun olohuoneeseen dokumentoimaan aivan tavallista suomalaista joulun viettoa ja myöhemmin, elokuvan edetessä arkea.

Elokuvan alussa sisaret Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) perheineen saapuvat viettämään joulua vanhempiensa, eli isoäiti Ellan (Leena Uotila) ja isoisä Lassen (Tom Wentzel) kotiin. Siskoksilla on keskenään sanaileva suhde, Ella-mummo hössöttää ja raportoi tärkeimpänä kuulumisenaan oman lähiostoskeskuksen remonttia. Lasse-vaari ryyppää hiljaa itsekseen ja eikä paljon ota kontaktia muihin. Susannan ja hänen miehensä Riston (Jarkko Pajunen) lapset katselevat tätä kaikkea hämmennyksen vallassa. Helenan aikuistuva poika Simo (Sakari Paju) ymmärtää enemmän ja päätyy välillä ajelulle irrottautumaan piinaavasta tunnelmasta.

Paitsi Kouvon ohjaus ja käsikirjoitus myös elokuvan kuvaus (Jesse Jalonen) on oivaltavaa. Kuvat on ahdettu täyteen tavaraa, mikä korostaa ahdistavuutta ja oman tilan puutetta niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Kamera kurkistaa Ellan ja Lassen kotiin kaikkien joulukoristeiden keskeltä eikä se näky ole mairitteleva. Myös lasten kännykkävideoinnit jouluidyllistä paljastavat enemmän kuin on toivottavaa, jopa katsojasta. Joulun jälkeen tarina kääntyy tragediaksi ja monta kertaa elokuvan aikana saa nieleskellä ja ihmetellä ihmisen pienuutta ja kömpelyyttä. Mikään hyvän mielen jouluelokuva Mummola ei ole, vaan kiteyttää Ellan sanomana ihmiselon: kaikilla meillä on ristimme. Silti tätä elokuvaa on pakko suositella niille, joita lause oikeasti koskettaa.

Mari Lindqvist

Christopher Nolan: OPPENHEIMER

Christopher Nolanin (Dunkirk, Tenet) uusin elokuva Oppenheimer sai kohutun ensi-iltansa 2023 ja kahmi itselleen seitsemän Oscaria, mukaan lukien ohjauksen ja tuottamisen Oscarit Nolanille. Tällä kertaa elokuvassa ei ollutkaan kyse scifistä eikä toiminnasta vaan psykologisesta henkilökuvasta ja historiallisesta draamasta päähenkilönään ydinpommin isänä tunnettu fyysikko, yhdysvaltalainen J. Robert Oppenheimer. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle toisen maailmansodan tärkeisiin hetkiin.

Lähes kolmetuntisessa elokuvassa on kaksi limittäistä tarinaa. Toisessa niistä Oppenheimerista, (loistava Cillian Murbhy)  filosofisesta, nerosta fysiikan opiskelijasta tulee ns. Manhattan-projektin toimeenpaneva voima. Projektin myötä Yhdysvallat kehitti sodan päättäneen ydinaseen. Toisessa tarinassa kerrotaan Yhdysvaltain atomienergiakomission puheenjohtaja Lewis Straussista (Robert Downey Jr.) joka tavoittelee pääsyä senaattiin ja itselleen lisää valtaa. Oppenheimer limittyy myös tähän tarinaan tärkeänä osana. Lopussa siirrytään Oppenheimerin  uran loppuvaiheisiin, keskelle oikeussalidraamaa, johon hän on joutunut poliittisen valtapelin ja juonittelun takia. Oppenheimeria syytetään muun muassa neuvostovakoojaksi. Myös Oppenheimerin monimutkaisia ihmissuhteita elokuvassa käydään läpi. Florence Pugh esittää Oppenheimerin itsetuhoista rakastajatarta Jeania, Emily Blunt tiedemiehen turhautunutta, temperamentista vaimoa Kittyä.

Toistuvat kuvat tulipalloista ja kärventyvistä ihmiskasvoista Oppenheimerin mielikuvissa hänen kärvistellessään omatuntonsa kanssa sekä vaikuttava äänimaailma, jossa etenkin hiljaisuus ja äänten vaimentuminen hätkähdyttää, ovat onnistuneita keinoja tuoda esille ydinasevarustelun mielettömyys. Vuorottelu mustavalkoisella ja värikuvalla toimii niin ikään. Kun kerrotaan tiedossa olevia faktoja, ollaan mustavalkoisessa dokumenttityylissä, dramatisoiduissa kohtauksissa värillisissä tunnelmissa. Komea, mutta välillä tyhjäkäyvä ja massiivisuuteensa lähes tukehtuva taideteos olisi ehkä kuitenkin kaivannut tiivistämistä. Mutta silloin sen visuaalinen voima ja paatos ei ehkä olisi ollut aivan yhtä vaikuttavaa.

Mari Lindqvist

Gene Stupnitsky: NO HARD FEELINGS

Ohjaaja Gene Stupnitskyn (Good Boys, 2019) viime vuonna ensi-iltaan tullut NO HARD FEELINGS aiheutti kohun Yhdysvalloissa. Jennifer Lawrencen tähdittämä ja tuottama komedia aiheutti konservatiivisissa piireissä närkästystä, koska elokuvassa ns. helikopterivanhemmat palkkaavat kolmekymppisen Maddien deittailemaan 19-vuotiasta sosiaalisesti kömpelöä poikaansa Percyä. Elokuvan vilpitön ja raikas lopputulema kuitenkaan nollaa tehokkaasti paheksunnan. Muutenkin elokuvan rohkeus on enemmän ajatuksissa kuin tapahtumissa.

Villiä sinkkuelämää viettävä Maddie (tämän hetken hauskin komedienne Jennifer Lawrence) ajaa Uberia työkseen mutta hänen elämänhallintansa on hieman hukassa. Kun Maddie menettää autonsa ja asuntokin on lähtemässä alta, nainen päättää vastata Beckerin pariskunnan (Matthew Broderick ja Laura Benanti) autonmyynti-ilmoitukseen. Siinä Beckerit lupaavat auton ilmaiseksi sille nuorelle naiselle, joka suostuu deittailemaan heidän poikaansa Percyä (Andrew Bart Feldman) ilman, että poika saa tietää vanhempiensa järjestäneen seurustelusuhteen. Percy on huoneeseensa sulkeutunut ujo nörtti, joka antaa vanhempiensa huolehtia suunnilleen kaikesta pojan tietokoneen sivuhistoriaa seuraten ja puhelimen avulla jokaista liikettä vahtien. Nyt Percy on kuitenkin lähdössä opiskelemaan, ja vanhemmat toivovat häneltä yritystä itsenäistyä. Täysin toisenlaista elämää elänyt, yksin pärjäämään oppinut Maddie on kasvavan laskupinon uuvuttamana ensin lähellä luovuttaa. Percy kun ei voi käsittää räikeintäkään iskuyritystä, vaan luulee Maddietä milloin kidnappaajaksi, milloin muuten vain tärähtäneeksi.

Elokuvan huumori rakentuu paitsi nokkelasta dialogista, jossa jokainen sanaileva repliikki lyö edellisen, myös tarkkanäköisestä luokkaerojen tarkastelusta ja yhteentörmäyksistä. Varakas Beckerin pariskunta ja Percy eivät voi täysin ymmärtää työläistaustaisen Maddien taistelua ja selviytymistä arjen pyörityksessä. Maddie taas ei heti oivalla, että Percyllä on aidot tunteet pelissä, kun poika viimein löytää Maddiessa luotettavaksi luulemansa ihmisen: jonkun, jonka luulee paitsi haluavan häntä kiihkeästi, myös tuntevan jotain syvempää sielunkumppanuutta. Rempseällä Maddiella taas on ihmettelemistä huippuyliopiston bileissä, jossa yläkertaan ei vetäydytäkään ovien taakse tekemään samoja juttuja kuin hänen nuoruudessaan.

Vaikka No Hard Feelings onkin monella tapaa syvällisempi ja tarkkanäköisempi kuin tyypilliset amerikkalaiset teinikomediat -80–90-luvulla, joissain asioissa ollaan edelleen samoissa mielenmaisemissa. Autoja, takaa-ajoja ja paljasta pintaa on tärkeää näyttää säännöllisin väliajoin, vaikkei käsikirjoitukseen oikein edes mahtuisi. Percyn ”kehitystä” kuvastaa ajonkortin hommaaminen ja auton tuhoaminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tehdä. Nämä kliseet annettakoon anteeksi komedialle, joka saa välillä myös palan kurkkuun. Ainakin silloin kun Daryl Hallin & John Oatesin Maneater kajahtaa soimaan yllättävässä kohtaa elokuvaa.

Mari Lindqvist

Jonas Rothlaender: VILLI LEIKKI

Suomessa asuva, Pohjois-Saksasta kotoisin oleva ohjaaja ja käsikirjoittaja Jonas Rothlaender on tehnyt kiinnostavan Villi leikki (Power of Love)-elokuvan, joka tutkii parisuhteen valtasuhteita. Pääosissa loistavat hyvin yhteen pelaavat Saara Kotkaniemi ja saksalainen Nikola Perot. Vaikka suurin osa näyttelijöistä on suomalaisia ja elokuva on Turun saaristossa kuvattu, myös jotakin hyvin saksalaista elokuvasta huokuu hyvällä tavalla. Siinä on panostettu aivan erityisesti turvallisuuden tunteeseen kuvauksissa, elokuvan aihepiiri huomioon ottaen. Elokuvassa on paitsi sadomasokistisia leikkejä, myös henkistä ja taloudellista vallankäyttöä. Työryhmässä tärkeässä osassa onkin toiminut läheisyyden koreografi Sara-Maria Heinonen työparinaan shibarin asiantuntija Ceci Ferox.

Saaran (Saara Kotkaniemi) ja saksalaisen Robertin (Nikola Perot) suhde on tuore ja hyvin intohimoinen. Kunnianhimoisen Saaran ura lääketieteen parissa on voimakkaasti nousussa, mutta Saaran perässä Suomeen muuttaneen Robertin tuntuu olla vaikea saada apurahaa tohtoriväitöskirjaansa. Robert onkin taloudellisesti riippuvainen voimakastahtoisesta ja dominoivasta Saarasta. Lisäksi hän ei Suomessa tunne muita ihmisiä kuin Saaran tuttavapiiriä. Ympäristökin tuntuu pitävän Robertia Saaran toyboyna, pehmona alistujana. Kun Saara vie Robertin tutustumaan äitiinsä (Outi Mäenpää) ja tämän miesystävään (Timo Torikka), pariskunta keksii uuden leikin. Saara pyytää Robertia esittämään vahvaa ja hallitsevaa machoa, Robertin perimmäisen olemuksen vastakohtaa. Leikki alkaa lipsua todeksi, eikä Robert osaa enää lopettaa, koska Saara lähettää ristiriitaisia signaaleja siitä, mitä Robertilta suhteessa oikeastaan haluaa. Lopulta päädytään valtataisteluun, jossa taistellaan myös suhteen tulevaisuudesta. Robert kun haluaisi yhteisen lapsen ja Saaran mielestä asia ei ole ajankohtainen.

Villi leikki (Suomi, 2023) muuttuu intohimoisesta draamasta liki trilleriksi, kun tunteet ja tilanteet kärjistyvät. Roman Polanskin Katkera kuu (1992)-elokuvan tyylisiä, lähes kauhun sävyjäkin nähdään. Carmen Treichlin kuvaus ja Anne Fabinin leikkaus tukevat upeasti intiimien kohtausten myötä etenevää tarinaa. Rothlaender on osannut ohjata parisuhdedraaman, joka on sekä tuskallisen intiimi että ihmismielen pimeitä kohti valaiseva. Mieleenpainuva elokuva, kaiken kaikkiaan.

Mari Lindqvist

Pedro Almodóvar: RINNAKKAISET ÄIDIT

Pedro Almodóvar osaa. Viimeisin valkokankaalle ilmestynyt Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas, 2022) sukeltaa toisessa rinnakkaistarinassaan menneeseen, Francon ajan kauhuihin. Tämä on uutta Almodóvarilta, hän on yleensä katsonut elokuvissaan enemmän lähelle. Tuttua taas on naisten korostuminen rooleissa, miesten jäädessä sivurooleihin. Toista pääosaa esittää jälleen Penélope Cruz, ohjaajan vakiotähti. Hän suoriutuukin kenties parhaasta tähänastisesta roolisuorituksestaan mieleenpainuvasti.

Janis (Cruz) on menestyvä lähes nelikymppinen valokuvaaja, joka siinä sivussa tutkii oman ja kotikaupunkinsa muiden perheiden historiaa ja menetyksiä diktatuurin aikana. Janis tulee vahingossa raskaaksi naimisissa olevalle miehelle, mutta hetken mietittyään päättää pitää lapsen ja lopulta innostuukin raskaudestaan. Synnytyssairaalassa Janis tutustuu toiseen ensisynnyttäjään, joka ei ole yhtä sinut raskautensa kanssa. Juuri ja juuri täysi-ikäinen Ana (Milena Smit) on tuleva yksinhuoltaja hänkin. Ristiriitainen suhde omiin vanhempiin ei helpota nuoren äidin tilannetta. Janis haluaa tukea Anaa, naiset ystävystyvät ja päättävät pitävät yhteyttä sairaalasta päästyäänkin. Kohtalo puuttuu peliin ja heidän elämänsä kietoutuvat yllättävästi toisiinsa.

Almodóvarin elokuvissa värit ovat aina olleet tärkeät. Tällä kertaa pääväri on hehkuvan punainen. Punainen väri korostuu yksityiskohdissa, lavastuksessa ja puvustuksessa. Sillä on myös symbolinen merkitys veren perinnössä, veren vuodatuksessa, rakkauden ja intohimon värinä. Melodramaattisuus korostuu musiikin: pianon ja jousisoittimien dramaattisella avustuksella. Ohjaajan oma käsikirjoitus muuttuu melodraamasta jännitysnäytelmäksi ja siitä yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Jälleen kerran sekoitus kevyttä ja painavaa toimii, ohjaajan teokset vain paranevat vuosi vuodelta. Mitä voimmekaan odottaa häneltä tulevaisuudessa? Lucia Berlinin kirjoihin perustuvasta elokuvasta on huhuttu. Toivottavasti se huhu pitää paikkaansa.

Mari Lindqvist

Markku Talli: JOPE ITE

Marko Talli on tehnyt koomikko ja imitaattori Jope Ruonansuusta (1964–2020) pätevän ja koskettavan dokumentin. Jope ehti äänittää urallaan useita albumeja ja tehdä suosittua Jopet Show -komediasarjaa. Hänen elämäänsä, pääasiassa terveysasioita käsiteltiin kyllä medioissa, mutta Jope itse jäi ihmisenä monelle mysteeriksi. Mika Räinän ja Nikke Baggen Jope ite (2023) -dokumentille on siis tilausta. Ja mikä ilahduttavinta, lopputulos on oikein onnistunut.

Sketseissä ja arkistopätkissä pääsee ääneen Ruonansuu itse. Sen lisäksi kameran edessä Jopesta kertovat perheenjäsenet, ystävät ja kollegat. Äiti ja sisarukset muistelevat Jopen nuoruutta, jossa jo varhain oli nähtävissä Jopen innostus päästä naurattamaan ja imitoimaan ihmisiä. Koulukiusaamisen takia tarve viihdyttää, hauskuuttaa ja saada hyväksyntää oli poikkeuksellisen voimakasta ja se ajoi eteenpäin nuorta Jopea.

Kemissä varttunut Ruonansuu oli herkkä taiteilija, joka kanavoi nuoruusiän kiusaamistraumansa positiiviseksi viihdyttämiseksi. Kaikki hänen suuruuttaan eivät ymmärtäneet ennen kuin Jopesta aika jätti, ehkäpä jonkun herätti presidentti Niinistön koskettavat sanat ja puhe Jopen koulukiusaamisen vastustushankkeessa. Ruonansuu itse halusi jokaiselle musiikkialbumilleen myös yhden kauniin kappaleen huumorirallien sekaan. Sekin kertoo Jopen moniulotteisesta taiteilijaluonteesta. Jopen hyväntahtoista huumoria ja imitointia on ihmeen paljon ikävä.

Mari Lindqvist

Danis Tanovic: EI KENENKÄÄN MAA

Bosnialainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Danis Tanovic teki vuonna 2001 tähän asti tunnetuimman ja ylistetyimmän elokuvansa Ei kenenkään maa (No Man’s Land). Elokuva sai ilmestymisvuonnaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja palkittiin myös Cannesissa parhaasta käsikirjoituksesta. Bosnia-Herzegovinan tilannetta vuodelta 1993 kartoittava elokuva onkin paitsi pelkistetty, myös kyyninen ja satiirinen, viiltävän tarkka ja silti humanistinen kuvaus sodasta ja sen hulluudesta.

Rajalinjojen väliin, puolueettomalle maakaistaleelle joutuvat jumiin sekä bosnialainen sotilas Ciki (Branko Djuric) että serbialokas Nino (Rene Bitorajac). Tilannetta hankaloittaa vielä kolmas sotilas, bosnialainen, jonka alle on viritetty hyppymiina, koska häntä on luultu kuolleeksi.  Kolmikko ei pysty hakemaan apua kummaltakaan sodan osapuolelta, koska ovat taistelevien sotajoukkojen välissä. Paikalle keksitään lopulta hälyttää YK:n rauhanturvajoukot, jonka jälkeen tilanteen haistaa kansainvälinen lehdistö, joka säntää myös paikalle. Ongelma vain on, että hyppymiinaa ei voi purkaa kuka tahansa, mahdollisesti ei kukaan. Ciki ja Nino kyräilevät ja syyttelevät toisiaan, molemmat pitävät toisen maata sodan aloittajana. Suvantovaiheessa he kuitenkin hetkeksi lähentyvät ja tajuavat joskus tapailleensa jopa samaa nuorta naista. Molemmat ovat omalla tavallaan hyviä ihmisiä, mutta näkevät toisensa silti edelleen vihollisina. Loppujen lopuksi he ovat vain pelinappuloita isommassa pelissä, kummankaan henki ei paljon ulkopuolisia kiinnosta.

Napakka, ironisen absurdi käsikirjoitus vetoaa. Sodan raakuus ja ihmisten tappaminen näyttävät kirkkaassa auringonpaisteessa, kauniissa maisemissa erityisen julmalta. Nuorten miesten kuolema tuntuu niin kovin turhalta. Elokuva koskettaa erityisesti tänä päivänä: mieletön sota on ihmisten mieletöntä leikkiä, jolle ei loppua tunnu tulevan.

Mari Lindqvist

Matthew J. Saville: ISOÄITI

Aiemmin näyttelijänä tunnetun Matthew J. Savillen esikoisohjaus Isoäiti (Juniper, Uusi-Seelanti, 2022) on kiinnostava, erilainen draama, joka yhdistää vaikeita, raskaita aiheita kepeään huumoriin ja leikillisyyteen. Ohjaajan oma käsikirjoitus on alkuperäiseltä nimeltään Juniper, joka tarkoittaa paitsi sitkeää ja kaiken kestävää katajaa, viitannee myös elokuvan päähenkilön, Charlotte Ramplingin esittämän isoäidin luonteen ominaisuuksiin ja Gini-juomaan, jota tämä litkii laatikon viikossa.

Entinen sotavalokuvaajaa Ruth (Rampling) matkaa Britanniasta Uuteen Seelantiin poikansa Robertin (Marton Csokas) taloon parantelemaan murtunutta jalkaansa. Ruth on äreä, alkoholisoitunut, itsepäinen mutta varakas rouvashenkilö. Robert on vieraantunut äidistään, eikä hänen pojanpoikansa Sam (George Ferrier) ole koskaan tavannut häntä. Teini-ikäisellä Samilla on omat ongelmansa, hän suree syöpään kuollutta äitiään ja hautoo itsemurhaa. Pojan ja isoäidin tutustuminen ei ala hyvissä merkeissä. Yhteistä alkaa kuitenkin löytyä, yllättävistä asioista, kuten alkoholin juomisesta, huumorista ja keskustelun tarpeesta. Ymmärtävällä, nuorella sairaanhoitaja Sarahilla (Edith Poor) tuntuu parhaiten olevan taitoa tasapainotella eri ihmisten mielenliikkeiden välillä.

Karismaattinen ja pienieleinen Charlotta Rambling on elokuvan ydin. Hän on valinnut jälleen itselleen täydellisesti sopivan, moniulotteiden roolin. Savillen käsikirjoitus vaikuttaa omakohtaiselta, mikä tuo syvyyttä ja koskettavuutta elokuvaan. Isoäiti käsittelee paitsi sodan turmelevuutta, myös alkoholismia ja menettämisen tuskaa aivan omasta kulmastaan. Siksi puolituntinen elokuva ei ole ennalta-arvattava, vaan kiinnostava ja mieleen jäävä.  Uusi-seelantilaisia elokuvia tekee mieli nähdä lisää, eikä vain upeiden maisemien ja kiinnostavien puitteiden takia.

Mari Lindqvist

Mika Ronkainen: LAULU KOTI-IKÄVÄSTÄ

Oululainen Mika Ronkainen (mm. Huutajat – Screaming Men) teki vuonna 2012 dokumentin, joka ei jätä kylmäksi. Ronkainen nappasi ruotsinsuomalaisuudesta isän ja keski-ikäisen pojan silmin kertovalla elokuvallaan historiallisen kolmoispotin; Tampereen elokuvajuhlilta tuli yleisöpalkinto, pääpalkinto yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa sekä Risto Jarva–palkinto. Aiemmin oli jo saatu parhaan pohjoismaisen dokumenttielokuvan palkinto Göteborgin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti viipyilevä, musiikillinen roadmovie -dokumentti koskettaa ja lumoaa, vaikka ei ruotsinsuomalaisuuteen henkilökohtaista kosketuspintaa olisikaan. Juuret ja matka itseen, menneisyyteen,  on aihe, joka ei vanhene.

Puolitoistatuntinen dokumentti kertoo entisen muusikon, Kai Latvalehdon ja isänsä Taunon matkasta Haukiputaalta Göteborgiin, missä he asuivat Kain lapsuuden ajan. Teini-iässä takaisin Suomeen muuttanut Kai ei tunne olevansa kotonaan missään. Suomalaiseksi hän ei itseään täysin koe ja ruotsalaistakaan ei hänestä koskaan tullut. Pojan, Oivan syntymä ja kasvun seuraaminen on laukaissut hänessä tarpeen löytää oma identiteetti, etsiä apua koti-ikävään. Keski-iän kriisiksikin sitä voitaneen kutsua. Suuria ikäluokkia edustava, alkoholismista jo Ruotsissa kärsinyt, mutta myöhemmin raitistunut Tauno ja 70-luvulla lapsuuttaan elänyt, itkemään ja tunteita näyttämään oppinut Kai kohtaavat matkalla myös toisensa ja avaavat auki sukusalaisuuksia, menneitä kokemuksia. Helposti vitsikkääksi äityvä isä osaa myös lopulta itkeä, katua ja pahoitella. Kai kuulee isänsä menneisyydestä asioita, jotka selittävät hänen käyttäytymistään aikaisemmin ja opettavat jotain myös hänestä itsestään.

Laulu koti-ikävästä (2012) on myös musiikki-dokumentti. Elokuvaa rytmittävät musiikkivideon kaltaiset, kauniisti kuvatut ja lavastetut otokset kulloiseltakin dokumentin tapahtumapaikalta. Musiikkia esittävät toisen sukupolven ruotsinsuomalaiset muusikot Anna Järvisestä Kentin Harri Mäntyyn. Kai on 90-luvulla suositun, härmärokkia soittaneen Aknestikin perustajajäseniä ja yksi liikuttavimmista hetkistä elokuvassa onkin, kun entisen ruotsalaisen kotilähiön kellarista löytyy bändi, joka soittaa Aknestikin covereita. Itseään vähättelevä Kai huomaa, että hän on jotakin Ruotsissakin, näille ikäisilleen, toisen polven siirtolaismiehille, kaltaisilleen. Suhde 5-vuotiaaseen poikaan, Oivaan, on myös yksi elokuvan perusteemoista. Pojan kanssa yhteistä on luonto, yhteinen tekeminen.

Laulu koti-ikävästä (2012) on tärkeä dokumentti suomalaisille jo historian takia. Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin on muuttanut Suomesta satojatuhansia ihmisiä. Ulkopuolisuuden tunnetta, rasismiakaan ei ole voitu välttää. Suomalaisen miehen tunteista puhuminen, suomalainen melankolia ilman raskasta angstia, Slussenin monia hävettävät suomalaisjuopot, kova työnteko ja miehen kunnia. Laulu koti-ikävästä ravistaa tunteita, herättää koti-ikävän.

Mari Lindqvist

Tom Volf: MARIA BY CALLAS

Tom Volf on tehnyt esikoiselokuvanaan maailmankuulusta kreikkalais-yhdysvaltalaistaisesta sopraanosta Maria Callasista (1923-1977), ”La Divina”: sta dokumentin, joka kertoo hänestä paljon, mutta jättää myös paljon rivien väliin, katsojan tulkittavaksi. Kotifilmeistä, uutisraporteista, tv-esiintymisistä sekä konserttitaltioinneista on onnistuttu tekemään hieno palapeli, joka paljastaa jotain oleellista tästä suuresta taiteilijasta. Kaikkein eniten kertovat kuitenkin kirjeet läheisille. Näitä kirjeitä kertojaäänenä lukee Joyce di Donato.

Callas oli aikanaan ristiriitainen hahmo, jota pidettiin diivana ja oikuttelijana eikä ääntäkään aina arvostettu. Nykypäivänä se vaikuttaa käsittämättömältä, Callasin äänen on kuitenkin todettu olevan harvinainen yhdistelmä ilmaisuvoimaa ja teknistä taituruutta yhdistettynä uskomattoman laajaan äänialaan. Maria by Callas (2018) keskittyy kuitenkin Callasin menestyksen päiviin, aiemmalta ajalta kun ei tuskin on juuri dokumenttejakaan. Callasin suurin rakkaus; Aristotle Onassis ja on-off-suhde tämän kanssa, täyttymättömät unelmat perhe-elämästä, masennuksen ja mielenterveyden, sekä fyysisten sairauksien kanssa kamppailu kertovat omaa tarinaa, jättäen silti paljon auki. Callasin kuolema 53-vuotiaana yllättää, eikä kuolinsyy täysin aukea. Oliko kyse oikeasti sydänkohtauksesta vai sittenkin muusta romahduksesta? Musiikkijaksoissa Callas on aidoimmillaan, täysin auki ja vereslihalla. Dokumentissa kuullaan aarioita Puccinin Madame Butterflysta ja Toscasta Verdin La Traviataan ja Bizetin Carmeniin sekä Bellinin Normaan.

Puhuvat päät puuttuvat tästä dokumentista kokonaan, samoin kuin selostava kertojaääni. Katsojalle tulee olo, kuin hän hetken saisi nähdä välähdyksen aidosta, syvästi tuntevasta taiteilijasta ja toisaalta tavallisesta, taitavasta ja ahkerasta naisesta kaitafilmeistä ja äänitteistä, lukea salaa kirjeitä kuin päiväkirjaa. Callas säilytti salaisuutensa loppuun asti ja hallitsi julkisuuskuvaansa taitavasti. Mutta laulamista hän rakasti loppuun asti. Se teki hänestä sekä suuren diivan ja rakastettavan fanituksen kohteen.

Mari Lindqvist

Olivia Newman: SUON VILLI LAULU

Yhdysvaltalainen eläintieteilijä ja kirjailija Delia Owens julkaisi vuonna 2018 romaanin Suon villi laulu ja kirjasta tuli välittömästi menestys. Bestselleristä päätettiin tehdä myös elokuva, josta siitäkin tuli kohtalaisen suosittu. Olivia Newmanin toisena pitkänä elokuvanaan ohjaama Suon villi laulu (2022) on kuitenkin hyvin erityyppinen teos kuin kirja, johon se perustuu. Kun taidemuoto on eri, ei aina saada tavoitettua alkuperäisteoksen henkeä, vaikka kirjan tarinaa tallennettaisiinkin uskollisesti.

North Carolinassa vuonna -53 nuori Kya Clarke (Jojo Regina) on murheissaan, koska ensin hänen äitinsä pakenee väkivaltaista miestään, Kyan isää (Garret Dillahunt) ja myöhemmin Kyan sisarukset lähtevät kodista yksi kerrallaan.  Ainoastaan Kya jää elelemään arvaamattoman isänsä kanssa suolle. Lopulta myös isä jää palaamatta reissultaan ja nuori Kya jää yksin huolehtimaan itsestään. Kya salaa yksinelonsa kaupungissa asuvilta ja onnistuu pärjäämään kalastamalla ja luonnon armoilla. Tyttöä aletaan kutsua kaupungissa Rämelikaksi ja häntä pidetään vähintäänkin erikoisena tapauksena. Nuorena aikuisena Kya (Normal People -sarjan Daisy Edgar-Jones) pärjäilee jo kohtalaisesti, vaikka koulunkäynti on tyssännyt alkuhankaluuksiin. Hän ihastuu ja ryhtyy suhteeseen kalastajan pojan Taten (Taylor John Smith) kanssa, joka opettaa hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Tate vaikuttuu Kyan taiteellisista kyvyistä ja luonnontietämyksestä. Myöhemmin nuorelleparille tulee välirikko ja Kyasta kiinnostuu suosittu ja komea Chase Andrews (Harris Dickinson). Kun Chase löydetään myöhemmin kuolleena vahtitornin juuresta, Kyasta tulee pääepäilty.

Nuori lahjakas brittinäyttelijä Daisy Edgar-Jones pelastaa elokuvassa paljon. Suon villi laulu (2022) on elokuvana kuitenkin yllättävän perinteinen ja toteutukseltaan varovainen. Kyan selviytyminen luonnossa, vaarallisella suoalueella on elokuvassa jäänyt toissijaiseksi ja romanssit ovat nousseet tärkeämmäksi kuin kirjassa. Kya on puhtoisissa, liki muodikkaissa asuissaan, tukka kammattuna hyvin erilainen kuin kirjan Kya. Elokuvan asetelmista tulee liiaksi ja väärällä tavalla tyttökirja mieleen. Elokuvassa luonnon ihmeellisyys ja voima, vaarallisuuskin on muuttunut kiiltokuvamaiseksi lavasteeksi, jännitys tulee vain murhamysteeristä, jos siitäkään.  Elokuvaa voinee kuitenkin suositella niille, joille Suon villi laulu kirjana ei ole tuttu. Perinteiselle, amerikkalaiselle draamaelokuvalle on aina sijansa, jos ei muuta, niin hyvän mielen viihteenä.

Mari Lindqvist

Aino Suni: SYDÄNPETO

Käsikirjoittaja-ohjaaja Aino Sunin esikoisfiktio Sydänpeto (2022) on aivan omanlaisensa elokuva. Ensinnäkään rap-musiikkia ei suomalaisessa elokuvassa ole aiemmin käytetty näin kertomaan päähenkilön sielunelämästä. Myös ranskalais-suomalainen yhteistyö on ainutlaatuista. Elokuvaa on myös vaikea mahduttaa yhteen genreen. Sydänpeto alkaa draamana, mutta muuttuu äkkiä liki trilleriksi. Vuoden 2023 Jussi-gaalassa elokuva palkittiin parhaasta kuvauksesta ja parhaasta musiikista. Myös päähenkilöä Elinaa esittävä Elsi Sloan on ehdolla vuoden tulokas-Jussin saajaksi.

Parikymppinen Elina (Elsi Sloan) muuttaa äitinsä (ranskalainen laulaja-lauluntekijä Camille) kanssa Helsingistä Ranskan Rivieralle, jossa äidin uusi miesystävä Karim (Adel Bencherif) asuu. Elina joutuu jakamaan huoneen suunnilleen samanikäisen siskopuolensa Sofian (Carmen Kassovitz) kanssa. Rap-muusikon urasta haaveileva Elina rakastuu nopeasti Sofiaan, joka on lupaava balettitanssija. Sofia pitää Elinaa kuitenkin vain kaverinaan ja seurustelee paikallisten poikien kanssa. Tätä Elina ei suostu hyväksymään vaan alkaa pikkuhiljaa punomaan juoniaan pilatakseen Sofian rakkaus- ja muut kaverisuhteet. Hän saa järjestettyä asiat niin, että tytöt lähtevät yhdessä Hampuriin tapaamaan Elinan isää (Juho Milonoff). Mikään ei kuitenkaan riitä Elinalle, joka haluaa omistaa Sofian kokonaan. Jos hän ei saa haluamaansa, kukaan muukaan ei sitä voi saada.

Kerttu Hakkaraisen palkittu kuvaus on tarkkaan harkittua ja esteettisesti mielenkiintoista. Värejä, valoja ja varjoja, kuten myös ajoittaista kännykkäkuvaa on käytetty tyylikkäästi. Puvustus ja lavastus palvelevat kokonaisuutta päähenkilön vihreää siilitukkaa myöten. Äänimaailma on tärkeä osa elokuvaa rap-musiikkeineen, puhelin- ja viestiäänineen, kaikuvine tiloineen. Elinan säveltämä rap kertoo Elinan tunteista silloin, kun hän muuten on hiljaa. Sydänpedon musiikin on säveltänyt Air-elektroduon Jean-Benoît Dunckel. Näyttelijäopiskelija Elsi Sloan on upea löytö elokuvaan. Hän ei muistuta ketään aikaisempaa näyttelijää Suomessa, tuskin muuallakaan. Voikin vain uumoilla, että hänestä tullaan vielä kuulemaan. Myös Aino Sunin tulevia elokuvia takuulla moni odottaa nyt kärsimättömänä. Hyvää kannattaakin odottaa.

Mari Lindqvist

Saara Saarela: VEDEN VARTIJA

Saara Saarelan vuonna 2022 ensi-iltaan tullut Vedenvartija perustuu Emmi Itärannan esikoisromaaniin Teemestarin kirja (2012). Käsikirjoituksen 3.8 miljoonaa euroa maksaneeseen elokuvaan teki Ilja Rautsi. Satsaus on kannattanut. Näin laadukasta suomalaista tieteiselokuvaa ei ole aiemmin nähty. Idea on elokuvassa yksinkertainen: eletään aikaa tulevaisuudessa, jolloin vedestä on suuri puute ja sen ympärillä pyörii kaikki. Kenellä on valtaa, on myös vettä. Ihmiskunta on onnistunut tuhoamaan maapallon siten, että veden varastamisesta on tehty suurin rikos maan päällä.

Pohjoinen kylä kärsii vesipulasta. Kylän uusi teemestari Noria (Saga Sarkola) saa selville sukunsa sukupolvien ajan varjeleman salaisuuden. Läheltä erämaasta löytyy teemestarisuvun ammatissaan hyödyntämä puhtaan juomaveden lähde. Koska Noria pelkää vesirikoksesta aiheutuvaa rangaistusta, hän alkaa ystävänsä Sanjan (Mimosa Willamo) kanssa suunnitella ja tutkia, miten vesi voisi vapauttaa kansaa. Selviää myös, että maan sotilashallinto on valehdellut kansalle, myös menetetyiltä mailta saattaa löytyä juomakelpoista vettä. Hämmennystä aiheuttaa Taro (Lauri Tilkanen), joka on lähetetty selvittämään vesipulaa. Mitä hän tietää ja mitä jättää kertomatta? Voiko kenenkään enää luottaa, kun kyseessä on oma ja muiden henki?

Kjell Lagerroosin kuvaus on jälleen loistavaa. Pimeys, valo ja varjot, veden välke ja kauneus, kaikki tekevät katsojan janoiseksi niin konkreettisesti, kuin elokuvan juonen seuraamisenkin suhteen. Maailma on kuvattu uskottavasti tulevaisuuden laitteineen ja kulkupeleineen. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu ja Otso Linnalaakson lavastus ovat vakuuttavia. Käsikirjoitus kuitenkin on liian niukka ja yksinkertainen pitkään elokuvaan. Lopussa juonenpätkät vedetään turhan nopeasti yhteen nippuun. Elokuvan ehyt maailma ja taitavat näyttelijäsuoritukset kuitenkin pelastavat paljon. Vedenvartija on täysin omaa luokkaansa oleva suomalainen elokuva puutteineenkin.

Mari Lindqvist

Maggie Gyllenhaal: THE LOST DAUGHTER

Salanimeä käyttävä menestyskirjailija Elena Ferrante tunnetaan parhaiten Napoli-sarjastaan, mutta hän on tehnyt myös nykypäivään sijoittuvia, psykologisia, trillerin kaltaisia teoksia, jotka painavat lukijan mieleen voimakkaan jäljen. Yksi tällaisista on suomeksi Tyttären varjo (2020)- nimellä ilmestynyt romaani, johon perustuu näyttelijänä paremmin tunnetun Maggie Gyllenhaalin esikoisohjaus. Ja millainen esikoinen tämä onkaan; monikerroksellinen elokuva äitien ja tyttärien hankalasta suhteesta. Äitiys tuo Olivia Colmanin Ledalle sekä suurinta onnea että raastavinta tuskaa ja ahdistusta. Samoin kuin Dakota Johnsonin esittämälle nuorelle Ninalle. Äitiys ei ole helppo rasti kellekään, vaikka ympäristö muuta tuntuukin olettavan. Elokuva nappasi kolme Oscar-ehdokkutta: Colmanille parhaasta naispääosasta, Jessie Buckleylle, joka esittää nuorta Ledaa, naisisivuosasta ja  parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Yksin Kreikassa ranta- ja työlomaa viettävä amerikkalainen, keski-ikäinen Leda (Olivia Colman) kiinnostuu pakkomielteenomaisesti nuoresta äidistä Ninasta (Dakota Johnson) ja tämän pienestä tyttärestä katsellessaan heitä rannalla. Tyttären ja äidin toisiinsa takertuva suhde nostaa pintaan Ledan hämmentävät ja ristiriitaiset muistot omista tyttäristä ja äitiydestään. Ninan miehen suuri, meluisa suku rannalla herättää toisenlaisia tunteita ja saa Ledan ärsyyntyneeksi. Leda ja Nina tutustuvat ja ystävystyvät, kunnes Leda päätyy impulsiiviseen tekoon, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Ferranten alkuperäisteoksen henki on säilynyt, vaikka Italia on elokuvassa vaihtunut Kreikkaan ja Ledasta on tullut amerikkalainen. Colman näyttelee upeasti ristiriitaista, vähän ärsyttävääkin persoonaa; naistyyppiä, jota harvoin elokuvissa näkyy. Silti hän herättää sympatiaa ja hänen ratkaisujaan, jopa niitä kaikkein oudoimpia ja vääriksi miellettyjä, on helppo ymmärtää. Jessie Buckley on itsekäs ja hauras yhtä aikaa nuorena Ledana. Dakota Johnsonin Nina jää vieraammaksi, mutta Johnson on silti kotonaan osassaan; kauniina, väsyneenä, mieltä kiehtovana pakkomielteenä, niin Ledalle kuin miehillekin.

The Lost Daughter kertoo ennen kaikkea naiseudesta. Siitä, millaisia odotuksia naisiin kohdistuu, millaisia äitien oletetaan olevan, mitä äiti saa tuntea ja mitkä asiat hänen pitäisi ympäristön odotusten mukaan uhrata, kun naisesta tulee äiti. Kuinka naisen oma äitisuhde väkisinkin vaikuttaa suhteeseen omaan lapseen, halusipa sitä tai ei. Kaksituntisen elokuvan aikana katsoja seuraa tarinaa kuin trilleriä; kuinka syvälle ohjaaja pääseekään ihmisyyden ytimeen. Elokuvan päätyttyä voi todeta; ihan sinne perille saakka.

Mari Lindqvist

Mikko Myllylahti: METSURIN TARINA

Mikko Myllylahti oli Cannesissa palkitun Hymyilevän miehen (ohjaus Juho Kuosmanen) toinen käsikirjoittaja. Viime vuonna hänen esikoisohjauksensa Metsurin tarina palkittiin Cannesin Kriitikoiden viikolla levityspalkinnolla. Hymyilevä mies sai aiemmin Un Certain Regardin pääpalkinnon. Molemmissa näyttelee myös pääosassa vakuuttava Jarkko Lahti. Jotain samaa elokuvista löytyy muutenkin, mutta Metsurin tarina on ennen kaikkea omanlaisensa: pikimusta, absurdi tragikomedia. Jorma Kaulanen ja Peter Albrechtse palkittiin elokuvasta parhaan äänisuunnittelun Jussilla vuonna 2023.

Pepellä (Jarkko Lahti) on asiat hyvin, on työ metsurina, vaimo Kaisa (aina mainio Katja Kuttner), poika Tuomas (Iivo Tuuri) ja ystäviä, kuten naapurissa asuva iso-Tuomas (Hannu-Pekka Björkman) joka on Pepen paras kaveri. Yllättäen herrat päättävätkin lopettaa sahan ja antaa potkut kaikille; tontille perustetaan kaivos. Kyläläisiltä menee elämä sekaisin. Pepellä ei ole kohta työtä, perhettä eikä edes asuntoa, onnettomuus seuraa toistaan. Silti Pepe pysyy positiivisena, ajatellen, että päivä paistaa joskus vielä risukasaankin. Talvi tuntuu vain loputtoman pitkältä ja pimeältä. Valoa ei ole näkyvissä.

Aki Kaurismäen elokuvien puhumattomuus tai töksähtävä kirjakieli yhdistettynä Stanley Kubrickin elokuvien kauhuelementteihin ja kamera-ajoihin ja toisaalta David Lynchin Twin Peaks-sarjan vinoon maailmaan voisi olla ensimmäinen mielikuva Metsurin tarina (2022) -elokuvasta. Elokuvan surrealistinen maailma on kuitenkin omansa, kuten hyvässä taideteoksessa kuuluukin, ajatonta lavastusta, puvustusta ja käsikirjoitusta myöten. Pienoiset paikallaanpolkemishetket unohtuvat, kun elokuva etenee täysin omalla logiikallaan. Jarkko Lahti ei ole positiivisuudessaan mikään pöhkö Forrest Gump, vaan täynnä inhimillisyyttä ja ihmettelyä. Arsen Sarkisiantsin kuvaus Kuusamon ja Puolangan maisemissa on komeata katsottavaa. Jonas Struckin jylhä musiikki kruunaa Pepen mielenmaisemaan pääsemisen. Tarina ei ole ainutlaatuinen, mutta miten se onkaan kerrottu!

Mari Lindqvist

Ruben Östlund: TRIANGLE OF SADNESS

Ruotsalainen Ruben Östlundin palkittiin viime vuonna jo toisen kerran Cannesissa Kultaisella Palmulla. Ensimmäisen kerran palkinto tuli The Squaresta (2017), joka sijoittui Tukholman taidemaailmaan. Satiiri Triangle of Sadness (2022) käsittelee yleispätevämmin maailman eriarvoisuutta ja illuusiota tasa-arvosta. Se on myös omalla tavallaan helpompi ja viihdyttävämpi elokuva, kaikessa groteskiuudessaankin.

Elokuva jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä nuori mallipariskunta Carl ja Yaya (Harris Dickinson ja  kuvauksien jälkeen menehtynyt Charlbi Dean) riitelee rahasta ja sukupuolten rooliodotuksista. He päätyvät myöhemmin luksusristeilylle, jonka Yaya on saanut lahjana some-sponsoreiltaan.  Elokuvan keskimmäinen osa tapahtuu kyseisellä ökyrikkaiden risteilyllä. Siellä katsoja tutustuu esimerkiksi nousukasmaiseen venäläissyntyiseen porhoon Dimitryyn (Zlatko Burić) ja hänen seurueeseensa, alkoholisoituneeseen laivan kapteeniin Thomas Smithiin (Woody Harrelson), laivan esihenkilöön Paulaan (Vicki Berlin) ja wc-siivoja Abigailiin (Dolly De Leon). Suomalainen äkkirikastunut Jarmokin (Henrik Norsin) laivalta löytyy. Kolmannessa osassa ollaankin haaksirikkoutuneena saarelle ja roolit ovat vaihtuneet. Siivooja Abigail onkin määräävässä asemassa, koska on ainoa, joka osaa kalastaa ja tehdä tulen, huolehtia, että hän itse ja muut pysyvät hengissä.

Elokuva leikittelee herkullisesti irvokkailla ääripäillä. Väkinäisesti hymyilevä laivan henkilökunta joutuu toteuttamaan laivalla ökyrikkaiden järjettömimmätkin toiveet. Kapteenin isännöimillä illallisilla kaikki teennäisyydet ja kulissit kaatuvat, nouseva myrsky laukaisee elokuvahistoriaan jäävän kohtauksen, jossa rikkaat ketjureaktiona tulevat merisairaaksi syödessään herkkuja ja juodessaan hienoimpia viinejä. Kyseistä kohtausta ei kannata katsoa, jos vähänkin tekee pahaa nähdä ihmisten erilaisia eritteitä. Saarikohtauksessa huomataan, että vaikka roolit vaihtuvat, ihminen on aina ihminen, tasa-arvoon ja solidaarisuuteen pyrkivä, mutta siihen tuskin koskaan kykenevä. Elokuvan nimi Triangle of Sadness viittaa mallimaailmassa annettuun nimitykseen huolijuonteesta, joka sijaitsee kulmakarvojen välissä. Siihenkin totta kai ehdotetaan botoxia. Eihän aitous tai suru ja huoli ole koskaan vetoavaa tai myyvää.

Mari Lindqvist

Mika Kaurismäki: MIELENSÄPAHOITTAJA ESKORTTIA ETSIMÄSSÄ

Mika Kaurismäki päätti liittyä omalta osaltaan vuonna 2022 Mielensäpahoittaja-elokuvien ansiokkaaseen ohjaajakaartiin. Kolme viimeistä elokuvaa on Antti Litjan poismenon jälkeen tähdittänyt Heikki Kinnunen. Muita osia ovat näytelleet osittain samat, osittain eri näyttelijät. Tällä kertaa kirjailija Tuomas Kyrön luoma hahmo, Mielensäpahoittaja lähtee ulkomaille, Saksan Hampuriin asti etsimään uutta-vanhaa Eskorttia. Tällä kertaa elokuva meneekin enemmän road-movien suuntaan, eikä aivan samanlaisia komediallisia aineksia löydy, kuin edellisistä elokuvista. Käsikirjoituksen on tehnyt Tuomas Kyrö Daniela Hakulisen kanssa.

Mielensäpahoittaja (Kinnunen) kolaroi rakkaan Eskorttinsa ja auto päätyy romuttamolle. Uutta autoa etsitään naapuri- Kolehmaisen (Silu Seppälä) ”hipaisulaitteella” internetistä ja lähin myynnissä oleva Eskortti vuosimallia -72 löytyy Saksasta. Mielensäpahoittaja päättää lähteä setelitukon kanssa matkalle. Saksassa asustaisi myös Mielensäpahoittajan veli Tarmo (Kari Väänänen), mutta hänen kanssaan vanhalla jäärällä on välit poikki. Veljeensä Mielensäpahoittaja kuitenkin törmää haluamattaankin. Välejä on pakko parannella ja pohtia, mikä meni aikoinaan pieleen. Mielensäpahoittajan keski-ikäiset pojat Hessu (Iikka Forss) ja Pekka (Ville Tiihonen) päätyvät sillä aikaa myös viettämään aikaa kahdestaan ja lähenemään. Pekka on ollut nousukiidossa oleva uraohjus, mutta tehnyt kohtalokkaan virheen ja saanut potkut. Nyt hänen pitää sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Hessu pohtii vanhemmuuttaan ja suhteitaan lapsiinsa, jotka eivät ole ongelmattomia, kuten eivät veljeksien suhde isäänsä Mielensäpahoittajaan.

Kaurismäki on ohjannut elokuvastaan omannäköisensä. Se, joka on pitänyt erityisesti Mielensäpahoittajan nykypäivän kotkotuksia arvostelevasta jupinasta ja ihmettelystä ja vanhan miehen törmäyksistä tähän päivään, saattaa elokuvaa katsoessaan pettyä. Poissa on myös komedialliset hetket, muutamaa, ehkä hieman kökköäkin vitsiä lukuun ottamatta. Nyt mennään enemmän draaman ja ihmissuhdepohdinnan, muun muassa perisuomalaisen puhumattomuuden tutkimiseen. Tässä elokuva onnistuukin hyvin ja on ehyt ja älykäs kokonaisuus, vääntämättä kuitenkaan rautalangasta, mistä välien rikkoontumiset johtuvat, ja miksi ihmiset eivät uskalla toisiaan kohdata. Asiat ratkeavat pikkuhiljaa. Ehkä elokuvan loppu on turhankin ”kaikki loksahtaa paikoilleen”-tyyppinen, mutta tähän elokuvaan se sopii. Näyttelijät osissaan ovat myös taitavia ja uskottavia. Mika Kaurismäki on siirtynyt elokuvissaan lämminhenkiselle ”koko perheen elokuva” -linjalle, eikä siinä ole mitään moitittavaa, kun sen näin hyvin osaa.

Mari Lindqvist

Kenneth Branagh: BELFAST

Belfast on vuonna 2022 ensi-iltaan tullut brittiläinen draamaelokuva, jonka on kirjoittanut ja ohjannut Kenneth Branagh. Elokuvan pääosissa ovat Jude Hill, Caitríona Balfe, Judi Dench, Jamie Dornan, Ciarán Hinds  ja Colin Morgan. Ohjaajan lapsuuskokemuksiin perustuva fiktio seuraa nuoren pojan elämää Belfastissa, Pohjois -Irlannissa vuonna 1969. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta ja palkittiin parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarilla. Kiinnostavasti mustavalkoisuudella ja väreillä leikittelevä elokuva on paitsi koskettava ja dramaattinen, myös aidosti hauska ja elämänmakuinen elokuva kasvusta ja aikuisten maailman järjettömyydestä.

9-vuotias Buddy (Jude Hill) elää Belfastin korttelissa, jolla asuu rinnakkain niin katolisia kuin protestantteja. Isä (Jamie Dornan) työskentelee Lontoossa Englannissa ja äiti (Caitríona Balfe) hoitaa kotia. Buddylle tärkeät mummi (Judi Dench) ja ukki (Ciaran Hinds) asuvat hekin lähellä. Kaikki on pojan elämässä mukavasti, kunnes Pohjois-Irlannin katolisten ja protestanttien väliset levottomuudet leviävät kotikadullekin luoden väkivaltaa ja kaaosta ja ajaen katolisia perheitä pakoon. Ihmisiltä vaaditaan puolten valintaa, mutta sitä Buddyn vanhemmat eivät protestantteina halua tehdä. Buddyn vanhempien on tehtävä vaikea päätös: lähteäkö isälle tarjotun työpaikan perään Lontooseen vai jäädäkö kotikulmille yhä pahenevaan tilanteeseen.

Mustavalkoisuus sopii elokuvaan hyvin, jos aiheensakin puolesta. Värilliset kohtaukset muistuttavat asioista, joista unelmoidaan, jotka tuovat väriä elämään. Nuoren Jude Hillin upeasti tulkitsema Buddy ihmettelee uskon asioita, väkivaltaisia konflikteja, rakastumista, aikuisten rahahuolia ja juuri se tekee elokuvasta ajattoman. Samat tuntemukset ja pohdinnat käy kuka tahansa yhdeksänvuotias läpi törmätessään aikuisten arkeen. Oman koskettavuutensa katsomiskokemukseen tuo se, että sota on ajankohtainen tälläkin hetkellä monelle lapselle. Belfast (2022) muistuttaa kuinka mieletön sota on ja mitkä asiat todella merkitsevät hyvässä elämässä.

Mari Lindqvist

Petter Moland: LUMIAURAMIES

Norjalaisen elokuvan tärkeimpiin ohjaajiin kuuluvan Hans Petter Molandin Lumiauramies (2014) on mustalla ja absurdilla huumorilla maustettu, mutta myös traaginen kostotarina miehestä, joka on menettänyt poikansa. Norjan talvi lumineen tuo rikostarinaan poikkeuksellisen kehyksen ja näyttää sen, että noissa kylmissä maisemissa, luonnon armoilla pärjää vain ihminen, joka osaa toimia kyseisissä puitteissa. Kaikki tarinassa tiivistyy valtavaan lumiaura-ajoneuvoon, jota päähenkilö, Stellan Skarsgårdin esittämä Nils kuljettaa, ja jota ilman ihmiset eivät pääse etenemään eteenpäin tai taaksepäin. Moland ohjasi vuonna 2019 elokuvasta myös Kylmä kosto (Cold Pursuit) -nimisen jenkkiversion. Sen pääosassa oli Liam Neeson.

Vuoden kansalaiseksi omillaan kulmillaan valittu Nils Dickman (Stellan Skarsgård) viettää rauhallista elämää auraten lumisia teitä, kunnes eräänä päivänä hänen poikansa joutuu tekemisiin väärien ihmisten kanssa ja päätyy tapetuksi väärinkäsityksen vuoksi. Poliisit kirjaavat kuoleman tavalliseksi huumekuolemaksi ja Nils alkaa haluta vain yhtä asiaa – kostoa. Hän päättää tutkia, ketkä kaikki ihmiset ovat syypäitä pojan kuolemaan ja kohta nämä henkilöt viruvat Norjan vuonoissa. Kreiviksi kutsuttu päägangsteri (Pål Sverre Hagen) on kuitenkin vaikea pala, hän tuntuu olevan joukkionsa suojassa. Tarvitaan sota serbialaisen huumeliigan kanssa, että Nils voisi saavuttaa sen, mitä tavoittelee.

Käsikirjoittaja Kim Fupz Aakeson on tehnyt teräviä huomioita pohjoismaisesta yhteiskunnasta ja hyvinvointivaltiosta. Ilman ankaria olosuhteita, kylmyyttä ja karuja oloja ei olisi hyvinvointia. Nokkela sanailu ja musta huumori ovat välillä peittää alleen koskettavan surutyön kuvauksen. Huumorin alla kytee kuitenkin ymmärtävä katse ihmiseen ja sen pienuuteen. Elokuvan naiset vaikuttavat aluksi täydentäviltä sivuhahmoilta, mutta loppujen lopuksi edustavat järjen ääntä, kukin omalla tavallaan.  Väkivaltaa elokuvassa löytyy, mutta katsoja omalla tavallaan hyväksyy sen, sen verran perinteisestä Likainen Harry -tyyppisestä kostotarinasta kun on kyse. Ehkä oikeus sittenkin voittaa, ainakin elokuvissa, jos ei muualla.

Mari Lindqvist

Sophie Hyde: KAIKKEA HYVÄÄ, LEO GRANDE

Australialaisen Sophie Hyden ohjaama, brittiläisen Katy Brandin käsikirjoittama Kaikkea hyvää, Leo Grande (Good Luck to You, Leo Grande, 2022) käsittelee nyt jo vähän jopa muodikkaiksikin tulleita aiheita, naisten ikääntymistä ja nautintoa. Intiimi, lämminhenkinen ja hauska kamarielokuva on saanut tähdikseen taitavan Emma Thompsonin ja uuden kyvyn Daryl McCormackin.

Kuusikymppinen nainen, peitenimeltään Nancy (Thompson), on jäänyt leskeksi. Hän on nyt havahtunut siihen tosiasiaan, ettei ole koskaan harrastanut seksiä kenenkään muun kuin edesmenneen miehensä kanssa, eikä sekään ole ollut kovin nautinnollista. Nancy on tilannut itselleen lahjaksi maksullisen kolmekymppisen miehen, peitenimeltään Leo Granden (McCormack) joka saapuu sovitusti hotellihuoneeseen. Elokuva seuraa heidän kohtaamisiaan ja suhteen kehittymistä. Ei ole aivan itsestään selvää, että yhteisymmärrys on saumatonta, vaikka Leo on empaattinen ja rehellinen, Nancy avoin ja ymmärtäväinen.

Elokuvassa nähdään kyllä seksiä ja alastomuutta, mutta ne eivät ole pääasia. Paino on keskusteluissa, yksinäisyydessä, tunteissa ja kosketuksessa, niin fyysisessä kuin henkisessä. Emma Thompson on järkyttävän hyvä roolissaan, mutta niin on hurmaava, karismaattinen Daryl McCormackin. Ennen kaikkea elokuva on hauska. Se ei naura Nancyn nautinnolle, mutta hänen pragmaattiselle, listoja tekevälle luonteelleen ja omanlaiselleen tiukkapipoisuudelle sitäkin enemmän. Leo ei ole liukas playboy, vaan tunteva ja hienovarainen ihminen; hän aidosti haluaa auttaa Nancya. Elokuva ilahduttaa inhimillisyydellään. Näyttelijöiden ja samalla päähenkilöiden kemia jäi kytemään katsojan mieleen pitkäksi aikaan.

Mari Lindqvist

Paul Thomas Anderson: LICORICE PIZZA

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin (Boogie Nights,1997, Magnolia, 1999) elokuvissa katsoja uppoutuu nopeasti niiden maagiseen maailmaan, hänen kohdallaan aina vähän synkänpuoleiseen ja viistoon sellaiseen. Uusimmassa Licorice Pizza (2021) -elokuvassa sukelletaan vuoteen 1973 Kalifornian San Fernando Valleyssa, missä elokuvan tapahtumat alkavat. On kyse nuoruudesta ja nuorista aikuisista ja kasvusta sen aikaisessa, nostalgisessa miljöössä ja muodikkaassa ilmapiirissä, mutta myös ahdistavan konservatiivisessa asenneilmapiirissä. Pääosaa, Garya esittävä Cooper Hoffman on useissa Andersonin elokuvissa esiintyneen edesmenneen Philip Seymour Hoffmanin poika. Alanaa näyttelevä Alana Haim taas tunnetaan indiebändistä HAIM, joka koostuu kolmesta Haimin perheen sisaruksesta. Myös Alanan perhettä esittävät näyttelijät ovat hänen oikeaa perhettään.

Gary (Cooper Hoffman) on 15-vuotias lapsinäyttelijä, joka on menettämässä söpöytensä ja sen myötä elokuvauransa. Finnivoidemainoksiin hän vielä ehkä pääsisi. Garya onkin alkanut kiinnostaa yrittäjyys. Tuote, mitä hän haluaisi myydä on tosin vielä hakusessa. Hänen keksimästään vesisänkybisneksestä tuleekin yllättäen menestys. Elämään tuo myös suloisenkirpeää tuskaa rakastuminen kymmenen vuotta vanhempaan Alanaan (Alana Haim). Alana on koulukuvia ottavan firman assistentti, mutta etsii vielä itseään. Garyn sitkeä ihailu sekä imartelee että ärsyttää häntä. Garysta ja Alanasta kehkeytyy kuitenkin ystävät ja bisneskumppanit ja lopulta muutakin, kun aikaa kuluu. Myös Alanaa kiehtoo elokuvamaailma. Hän tulee kuitenkin huomaamaan sen raadolliset puolet maailmassa, jossa nuori tyttö on lähinnä koriste ja hyväksikäytettävä viihdyke vanhoille sedille.

Anderson osaa kuvata mestarillisesti itsensä etsimisen tuskaa ja nuoruuden vimmaa. Ajankuva on tarkka pienintä yksityiskohtaa ja muotia myöten. Sivuosiin on saatu mainioita hahmoja Tom Waitsista ja Sean Pennista Bradley Cooperiin. Gary Goetzmanin elämään löyhästi perustuva Licorice Pizza on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Se toimii, vinoa huumoria ja mainiota musiikkiraitaa unohtamatta.  Alanan ja Garyn keskinäinen, määrittelemätön suhde on kuin nuoruus itse; kutkuttavan jännittävä ja raastava, täynnä hienoista väreilyä pinnan alla.

Mari Lindqvist

Mike Mills: C´MON C´MON

Yhdysvaltalainen ohjaaja Mike Mills (Vuosisadan naiset, 2016) teki vuonna 2022 mielenkiintoisen, mustavalkoisen draaman keski-ikäisen miehen ja hänen 9-vuotiaan siskonpoikansa yhteisistä päivistä ja tutustumisesta toisiinsa. Elokuvassa kuljetaan Detroitista Los Angelesin kautta New Yorkiin ja New Orleansiin ja taas takaisin Los Angelesiin.

Keski-ikäinen radiotoimittaja Johnny (Joaquin Phoenix) tekee ohjelmasarjaa lasten ja nuorten ajatuksista tulevaisuuden ja nykyajan suhteen. Naimaton ja lapseton mies on haastattelijana hienossa ohjelmassa, mutta mitään käytännön kokemusta hänellä ei lapsista ole. Kun Viv-sisaren (Gaby Hoffman) entinen aviomies romahtaa, Johnnysta tulee yllättäen hetkeksi sisarenpoikansa Jessen (Woody Norman) huoltaja. Radiotoimittaja joutuu toteamaan, että ei olekaan ihan helppoa tulla toimeen omapäisen ja tarkkanäköisen pojan kanssa. Etenkin kun Jesse kyselee häneltä hankalia kysymyksiä, joita hän ei ole uskaltanut kysyä koskaan itseltään.

Elokuvan mustavalkoisuus on hyvä valinta.  C´mon C´mon:issa liikutaan vähän roadmovie-maisesti paikasta toiseen ja värillisenä ympäristö veisi varmasti liikaa huomiota. Elokuvan fokus on mies ja poika ja heidän suhteensa. Joaquin Phoenixin improvisoiva tyyli näytellä sopii täydellisesti elokuvaan, kuten myös Woody Normanin luonnonlapsimainen herkkä näyttelijäsuoritus. Tästä pojasta varmasti kuullaan vielä. Oman dokumentaarisen tasonsa elokuvaan tuo Johnnyn haastattelemat lapset ja heidän pohdintansa tulevaisuudesta huolineen ja toiveineen. Elokuva ei turhia selittele eikä taustoittele, vaan tuntuu raikkaalta ja rehelliseltä tarinalta kahdesta eri-ikäisestä persoonasta. Nämä henkilöt jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaan.

Mari Lindqvist

Joachim Trier: THE WORST PERSON IN THE WORLD

Norjalaiset elokuvantekijät ohjaaja Joachim Trier sekä hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa, käsikirjoittaja Eskil Vogt tekivät viime vuonna paljon hehkutusta saaneen elokuvan The Worst Person in the World (2022)-elokuvan, joka oli trilogian päätösosa. Muut osat ovat Reprise (2006), jossa kirjailijakaverukset jahtaavat menestystä, sekä huumeriippuvuudesta toipuvasta miehestä kertova Oslo, 31. elokuuta (2011). Yhteistä elokuville on, että ne sijoittuvat Norjan pääkaupunkiin Osloon ja että niiden pääosassa on Anders Danielen Lie.

Kolmekymppinen Julie (Renate Reinsve) elämä pyörii opiskelun, uran ja rakkausjuttujen ympärillä. Julie ei osaa päättää tullako lääkäriksi vai psykologiksi. Loppujen lopuksi voiton vie urasuunnitelmissa valokuvaus. Kun Julie tapaa 15 vuotta vanhemman sarjakuvapiirtäjä Akselin (Anders Danielsen Lie), hän rakastuu hullun lailla. Mutta pyörittyään vanhemman poikaystävänsä kaveri- ja elämänpiirissä Julie tajuaa, etteivät heidän arvomaailmansa ja tulevaisuudensuunnitelmansa sittenkään kohtaa. Aksel haluaisi perheen, mutta Julie haluaa vielä pitää hauskaa ja etsiä itseään. Julie karkaa tuntemattomien ihmisten juhliin kuokkimaan ja tutustuu Eivindiin (Herbert Nordrum), ja ilta sujuu hilpeissä tunnelmissa. Kun he sattumalta kohtaavat uusissa arkisissa merkeissä, Julie tajuaa, että nyt tai koskaan hänen on päätettävä, mitä elämältään ja ihmissuhteiltaan kaipaa.

Milleniaalien itsensä etsimistä kuvaava, synkän romanttinen elokuva onnistuu ennen kaikkea Renate Reinsven taitavan pääosasuorituksen ansioista. Muuntautumiskykyinen, herkkäkasvoinen Reinsve on täydellinen sukupolvensa peili päättämättömyydessään ja ristiriitaisten paineidensa väsyttämänä ja silti hauskana ja hulluttelevana, syvästi tuntevana kolmekymppisenä. Reinsve voittikin roolistaan Cannesissa parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Hieman ylipitkä ja omalla tavallaan hipsterimäinen The Worst Person in the World varmasti ihastuttaa etenkin milleniaaleja. Vanhempi X-sukupolvi saattaa elokuvaan suhtautua ajoittain kyynisesti, ainakin jos oma huoleton, mutta silti ristiriitojen täyttämä kolmekymppisyys alkaa olla jo haalea muisto jossain menneisyydessä. Aikamatkailu voi toisaalta kannattaa: sen voikin tehdä kätevästi vaikka tämän elokuvan myötä!

Mari Lindqvist

Marja Pyykkö: TÄSSÄ LEPÄÄ AINO KOSKI

Marja Pyykön (Kekkonen tulee, Vuosisadan häät) esikoisohjaus, tunnin pituinen lyhytelokuva Tässä lepää Aino Koski (2007) on elämänmakuinen tragikomedia kolmekymppisestä Ainosta, joka yrittää itsemurhaa. Pitkälti Laitilassa kuvattu elokuva sykähdyttää myös lounaissuomalaista katsojaa tuttuudellaan. Pääosassa esiintyvä Miina Turunen tekee onnistuneen pääosan tässä viistoa, mustaa huumoria tihkuvassa lyhytleffassa.

Aino (Turunen) yrittää kaupunkiyksiössään itsemurhaa lääkkeillä ja herää sairaalassa: yritys on epäonnistunut. Järkyttynyt äiti (Tiia Louste) raahaa tyttärensä kotikylään toipumaan. Ainon saapuminen tuo eloa pikkupaikkakunnalle, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Ainon seuraan hakeutuu melankolinen farmaseutti Olavi (Santeri Kinnunen), joka näkee itsensä Ainon sielunkumppanina. Aino taas kokee kylähulluna pidetyn, hetkessä elävän Taiston (Timo Ruuskanen) läheisempänä.  Äiti kuljettaa ahkerasti Ainoa pallojumppaan, maalauskerhoon ja muihin kulttuuririentoihin, mutta Aino velloo edelleen synkissä mietteissä. Lääkärintarkastuksessa selviää yllättäen, että itsemurhayritys on vaikuttanut ratkaisevasti Ainon terveydentilaan eikä hänen kohtalonsa ole enää omissa käsissä. Nuorella naisella on elinaikaa jäljellä enää pari viikkoa.

Marja Pyykön esikoisohjaus lainaa elokuvan käsikirjoituksessa Paul Coelhon romaanin Veronica tahtoo kuolla tarinaa. Coelhon kirja myös vilahtaa elokuvassa kuin sattumalta. Elokuva on täynnä herkullisia henkilöhahmoja ja siinä on osaavasti kuvattu pikkupaikkakunnan ahdistavuutta. Pyykön taito nähdä tarinan taakse näkyykin jo tässä mainiossa esikoisohjauksessa.

Mari Lindqvist

Dan Kwan ja Daniel Scheinert: EVERYTHING EVERYWHERE ALL AT ONCE

”Mitä mä just näin?” tapaa nuoriso kysyä nähdessään jotain kummallista ja käsittämätöntä. Samaa miettii katsoja jo paljon ennen puoli väliä elokuvaa, katsoessaan juuri seitsemän Oscaria rohmunnutta  Everything Everywhere All At Once (2022) -uutuutta. Tämän elokuvan voi totta tosiaan todeta räjäyttävän tajunnan, niin konkreettisesti juonen tasolla (elokuvassa oikeasti tajunnat ja todellisuudet räjähtelevät) kuin siinä, että on pakko todeta, että tätä elokuvaa ei voi verrata yhteenkään toiseen aiempaan näkemäänsä. Ohjaajat  Dan Kwan ja Daniel Scheinert ovat tehneet teoksen, joka on mielipuolinen, riemukas ja toisaalta myös koskettava yhdistelmä scifiä, seikkailua, toimintaa, komediaa ja ihmissuhdedraamaa.

Evelyn Wang (Oscarin voittanut Michelle Yeoh) on keski-ikäinen kiinalaisamerikkalainen nainen, joka on nuorena muuttanut aviomiehensä Waymondin (Ke Huy Quan) kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin ja pariskunta tienaa elantonsa pyörittämällä pesulaa. Evelyn taistelee firman veroilmoitusten kanssa, lisästressiä tuo pian vieraille saapuva iäkäs isä Gong Gong (James Hong), jonka syntymäpäiväjuhlia pitäisi viettää illalla. Waymondin ja Evelynin suhde on väljähtänyt ja Waymond suunnittelee avioeroa, vaikka rakastaakin vaimoaan. Juuri täysi-ikäiseksi tulleella tyttärellä Joylla (Stephanie Hsu) on vaikea suhde äitiinsä, joka ei tunnu hyväksyvän Joyta ja hänen valintojaan, vaikka suhtautuukin Joyn tyttöystävään ystävällisesti. Ongelmat alkavat, kun porukka menee verotoimistoon ja omalaatuinen, palkittu virkailija Deirdre (Jamie Lee Curtis) löytää paljon ongelmia Evelynin veroilmoituksesta. Hississä Waymond yllättäen ilmoittaa Evelynille olevansa toisen ulottuvuuden versio tämän aviomiehestä. Ja että koko multiversumi, lukemattomista eri todellisuuksista koostuva maailmankaikkeus, uhkaa tuhoutua. Ainoastaan Evelyn voi sen pelastaa. Siitä alkavat uskomattomat käänteet, joita katsoja voi vain seurata henkeään pidätellen.

Everything Everywhere All at Once on metaelokuva, jota välillä katsoo syvästi liikuttuneena, välillä hämmästyksestä ja hauskuudesta henkeä haukkoen. Näyttelijäsuoritukset ovat vaikuttavia. Michelle Yeoh Evelyninä ja Stephanie Hsu Joyna ovat uskomattomia rooleissaan, mutta niin on myös Jamie Lee Curtis aivan hulvattomana verokarhuna sivuosaoscarinsa selvästi ansainneena. Myös leikkauksen ja parhaan elokuvan Oscarit eivät ole turhasta tulleet. Tätä elokuvaa on kerta kaikkiaan vaikeaa kuvailla, se on itse nähtävä!

Mari Lindqvist

Martin Scorsese: THE WOLF OF WALL STREET

The Wolf of Wall Street on vuoden 2013 yhdysvaltalainen musta komedia ja rikoselokuva, jonka on ohjannut legendaarinen Martin Scorsese ja kirjoittanut Terence Winter . Se perustuu Jordan Belfortin vuoden 2007 samannimisiin muistelmiin. Elokuva kertoo Belfortin urasta osakemeklarina New Yorkissa ja kuinka hänen yrityksensä Stratton Oakmont osallistui vallitsevaan korruptioon ja huijauksiin Wall Streetillä ja lopulta tilanne päätyi kaiken kaatumiseen. Leonardo DiCaprio näyttelee Belfortia ja on toiminut myös elokuvan tuottajana.

Pörssimeklariksi haluava Belfort (DiCaprio) saa jalan oven väliin Wall Streetillä. Kun vuoden 1987 pörssiromahdus tuhoaa urakehityksen, Belfort keksii uuden bisneksen: hän huijaa tavallisilta kansalaisilta rahaa penniosakkeilla. Vaimonsa ideoimana Belfort keksii myydä samoja kuplaosakkeita rikkaille sijoittajille ja estoton tuhlailu ja öykkäröinti alkaa. Belfortin alaiset opettelevat lipevät puheet, joilla rahahanat aukeavat. Belfortin Stratton Oakmontista tulee käytännössä työntekijöidensä huumeissa ja orgioissa kylpevä paheenpesä. Belfort aloittaa suhteen Naomi Lapaglia -nimisen naisen (Margot Robbie) kanssa ja kun hänen vaimonsa saa tietää, Jordan eroaa hänestä ja menee naimisiin Naomin kanssa. Nuoripari jakaa saman mieltymyksen ökyilevään elämäntyyliin ja pian pariskunta saa myös lapsia.

Viidessä eri kategoriassa Oscar-ehdokkaana ollut The Wolf of Wall Street on huumeita, väkivaltaa ja seksiä pursuava huijauselokuva, jonka moraalia voi myös kyseenalaistaa, vaikka sen päähenkilöt enimmäkseen todella vastenmielisiä sovinisteja ja öykkäreitä ovatkin ja tuskin houkuttelevat katsojaa ihannoimaan kyseistä elämäntapaa. DiCaprio näyttelee ehkä uransa parhaan osan ikävänä ihmishirviönä, mutta omalla tavallaan myös ajoittain hurmaavana huijarina. Karnevalistinen satiiri tekee pilkkaa kohteistaan, mutta pikkuisen myös ymmärtää ihmisen pienuutta ja ahneutta. Kukapa ei olisi joskus haaveillut rahamäärästä, jolla ratkeaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat ongelmat.

Mari Lindqvist

Ryusuke Hamaguchi: DRIVE MY CAR

Japanilaisen Ryusuke Hamaguchin ohjaama, kolmeen Haruki Murakamin novelliin (Kino, Sheherezade, Drive My Car) perustuva, hieno Drive my Car (2022) palkittiin kansainvälisen elokuvan Oscarilla ja parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globella monien muiden palkintojen ohella. Elokuva onkin vanhanaikaisella tavalla syvällinen ja hidastempoinen road-movie ihmismieleen. Tärkeänä kantavana voimana voidaan pitää elokuvassa myös Anton Tsehovin näytelmiä, joita elokuvan päähenkilö ohjaa ja joissa muut henkilöt näyttelevät.

Teatteri-ohjaaja Yusuke Kafuku (Hidetoshi Nishijima ) ohjaa näytelmiä ja elää arkeaan käsikirjoittajavaimonsa Oton (Reika Kirishima) kanssa. Eräänä päivänä Kafuku palaa yllättäen kesken päivän kotiin ja löytää Oton sängystä nuoren miesnäyttelijän kanssa. Kafuku ei sano kuitenkaan mitään Otolle vaan pitää näkemänsä vain omana tietonaan. Oto kuolee yllättäen sairaskohtaukseen ja Kafuku jää yksin. Kahden vuoden päästä Kafuku pääsee Hiroshimaan residenssitaiteilijaksi ja ohjaamaan Tšehovin Vanja-enoa paikalliselle teatterille. Näytelmään hakee ja tulee valituksi Takatsuki (Masaki Okada), jolla oli aikanaan seksisuhde Oton kanssa. Residenssi vaatii vakuutussyistä autokuskin, jonka tehtävä on kuskata Kafukua residenssiin ja takaisin. Kuski on nuori introvertti nainen, Misaki (Tōko Miura) jolla on omat menneisyyden taakkansa kuten Kafukullakin. Pitkillä automatkoilla kaksi hyvin erilaista ihmistä tutustuvat ja antautuvat syvällisiin keskusteluihin. Elämän käänteisiin on mahdotonta vaikuttaa ja siksi ainoa mahdollisuus on elää elämäänsä eteenpäin, menetyksistä huolimatta.

Hyvin dialogi-vetoinen, mutta silti visuaalisesti harkittu ja tyylikäs Drive my Car tekee vaikutuksen syvällisyydellään ja käsikirjoituksellaan, joka on taitavasti punottu Murakamin novelleista ja johon on lisätty paljon omaa näkemystä. Myös henkilöohjaus on omaa luokkaansa, parasta elokuvanäyttelemistä, mitä tässä ajassa näkee, vaikka se kertookin nimenomaan teatterinäyttelemisestä. Kafukun punainen Saab 900, jota Misaki ohjaa, on symboli vapaudesta ja itsenäisyydestä, jonka Kafuku menettää, mutta saa tilalle jotain ihan muuta. Kafuku saa myös diagnoosin: hänellä todetaan toisessa silmässä silmänpainetauti, joka kaventaa näkökenttää. Vertauskuva ei ole päälle liimattu, vaan liikuttava ja älykäs yksityiskohta.  Kriisissä on helppo olla yksisilmäinen ja nähdä asioita kapeasti, mutta jos saa toisen ihmisen avuksi kulkemaan kanssaan, maailma avartuu ja vapaus säilyy. Monitasoinen, monikielinen Drive my Car kestää monta katselukertaa, toistoa, kuten Kafukukin toistaa itse ja laittaa näyttelijänsä toistamaan Vanja-enon repliikkejä. Loppumattomiin löytyy uusia kerroksia ja ulottuvuuksia, kun on kyse suuresta taideteoksesta.

Mari Lindqvist

Jonathan Demme: UHRILAMPAAT

Jonathan Demme ohjasi vuonna 1991 Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaanin elokuvaksi ja osui suoraan napakymppiin. Trilleri palkittiin viidellä Oscarilla: parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta, mies- ja naispääosasta. Pääosiin oli saatu legendaariset näyttelijät: Jodie Foster, Anthony Hopkins ja Scott Glenn. Kolme jatko-osaakin elokuvaan tehtiin, mutta menestys ei noussut enää ykkösosan tasolle. Myöskään elokuvasta tehty tv-sarja ei niittänyt samanlaista suosiota.

FBI:n käytöstieteen laitoksella työskentelevä Jack Crawford (Scott Glenn) ottaa FBI:n akatemiassa yhteyttä Clarice Starlingiin (Jodie Foster) kesken koulutuksen. Crawford antaa nuorelle naiselle tehtäväksi haastatella vangittua Hannibal Lecteriä (Anthony Hopkins), entistä psykiatria ja kannibaali-sarjamurhaajaa, uskoen, että Lecterin näkemys voisi olla avuksi ”Buffalo Bill” -nimisen sarjamurhaajan (Ted Levine) kiinni saamiseksi. Starling matkustaa Baltimoreen mielisairaille vangeille tarkoitettuun laitokseen tapaamaan Lecteriä, jossa tohtori Frederick Chilton (Anthony Heald) vie hänet Lecterin sellin luo. Tyly ja ilkeä, vaikka omalla tavallaan herrasmiesmäinen Lecter käskee tätä etsimään yhden hänen vanhoista potilaistaan. Vihje johtaa Starlingin Buffalo Billin jäljille. Lecter vaatii vastineeksi siitä, että hänet siirretään pois inhoamansa Chiltonin luota. Buffalo Billin siepattua Yhdysvaltain senaattorin tyttären (Brooke Smith), Crawford antaa Starlingille valtuudet tarjota Lecterille valesopimusta. Valesopimus tarjoaa Lecterille mahdollisuutta vaihtaa vankilaa, jos hän antaa FBI:lle tietoa, jonka avulla Buffalo Bill vangitaan ja panttivanki pelastetaan. Sen sijaan Lecter aloittaa Starlingin kanssa quid pro quo -vaihtokaupan: hän tarjoaa vihjeitä ja näkemyksiä Buffalo Billistä vastineeksi siitä, että Starling puolestaan kertoo hänelle omasta lapsuudestaan. Tämä sopimus on Starlingille hyvin riskialtis, kun tiedetään Lecterin manipuloiva, psykopaattinen luonne ja kokemus psykiatrina. Starling kuitenkin ottaa riskin ja tapahtumat etenevät kauhistuttavalla vauhdilla ja käänteillä.

Uhrilampaat (Silence of the Lambs) tiivistyy nuoren naisen epävarmuuden ja manipuloivaa valtaa huokuvan sarjamurhaajan väliseksi psykologiseksi peliksi. Kuvaus ja asetelma oli 90-luvulla uutta: näyttelijät katsoivat suoraan kameraan, Starlingin taistelu sukupuolensa takia ennakkoluuloja vastaan naisena miespoliisien joukossa toi elokuvaan feminististä sanomaa ja sukupuolirooleja ja niiden asetelmallisuutta tuotiin muutenkin toisin esille kuin ennen. Anthony Hopkinsin vain noin kaksikymmentä minuuttia kankaalla viipyvä hahmo nosti hänet suorastaan ikoniseksi trilleri-hahmoksi, jota on jäljitelty siitä asti. FBI-poliisina Jodie Foster tarjosi säikyn, mutta päättäväisen ja karismaattisen vastaparin. Viimeksi tästä jäljiteltyä asetelmaa on nähty suomalaisessa Sorjonen: Muraalimurhat-elokuvassa.

Klassikoksi noussut Uhrilampaat kuuluu elokuvafanien yleissivistykseen, vaikkei trillereistä muuten perustaisikaan. Aika on syönyt harvinaisen vähän tämän elokuvan taikavoimaa.

Mari Lindqvist

J-P Valkeapää: KOIRAT EIVÄT KÄYTÄ HOUSUJA

J-P Valkeapää (He ovat paenneet, Hetki lyö) tekee harvoin tavallista elokuvaa. Koirat eivät käytä housuja ei myöskään sellainen ole. Kriitikot olivatkin polvillaan elokuvan edessä sen ilmestymisvuonna 2019 niin ulkomailla kuin Suomessa. Elokuva sai kuusi Jussi-palkintoa: parhaasta miespääosasta, kuvauksesta, leikkauksesta, maskeeraussuunnittelusta, musiikista ja äänisuunnittelusta. Pikimustaa huumoria ja tragikoomisia piirteitä sisältävän elokuvan katsojaluvut jäivät kuitenkin pieniksi, vaikka ne ylittivätkin Valkeapään aiempien elokuvien menestyksen.

Teini-ikäisen tytön yksinhuoltajaisä Juha (Pekka Strang) on kokenut suuren tragedian. Hän työskentelee kirurgina ja kärsii yksinäisyydestä ja surusta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Juha kohtaa domina Monan (Krista Kosonen) ja ajautuu tämän ohjauksessa sitomisleikkien täyttämään sadomasokismin maailmaan.

Elokuva käsittelee taitavasti pakkomiellettä, jolla on taipumusta kääntyä ihmiselle vahingolliseksi. Pikkuhiljaa Valkeapään teos muuttuu lempeäksi tarinaksi onnen etsimisestä ja joukkoon kuulumisesta. Ohjaaja yllättää siis käsikirjoituksessakin, ei pelkästään aihepiirin suhteen. Gilbert Gottfriedin kliseisestä Fifty Shades of Greystä ollaan onneksi mahdollisimman kaukana. Visuaalisesti Koirat eivät käytä housuja on ennen kaikkea ajatonta, tyylikästä eurooppalaiselokuvaa. Suomalaiseksi sitä on vaikea mieltää, ellei rooleissa olisi tuttuja valovoimaisia, kotimaisia tähtiä.

Mari Lindqvist

Mike Leigh: VUOSI ELÄMÄSTÄ

Vuosi elämästä ( Another Year, 2010 )  brittiläinen draamaelokuva, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Mike Leigh (Salaisuuksia ja valheita, Happy-Go-Lucky, Mr Turner). Sympaattisia, mutta säälimättömän tarkkanäköisiä elokuvia tekevä Leigh tekee ehkä tähänastisen uransa parhaan teoksen. Tragikomediallisia aineksia sisältävää Vuosi elämästä-elokuvaa katsoessa on vaikeaa muistaa, että kyse on fiktiosta. Niin aidon oloisia ja realistisia ovat henkilöt ja näyttelijäohjaus hienoine roolisuorituksineen, että huimaa.

Geologi Tom (Jim Broadbent) ja psykologi Gerri (Ruth Sheen) elävät seesteistä arkea jo keski-iän ylittäneenä pariskuntana, hoitaen siirtolapuutarhapalstaansa ja pitäen yhteyttä ystäviinsä ja 30-vuotiaaseen poikaansa Joeen, (Oliver Maltman) joka ei ole vielä löytänyt elämänkumppania. Ystävillä sen sijaan riittää ongelmia. Tomin vanha ystävä Ken (Peter Wight) kärsii ylipainosta, terveysongelmista ja yksinäisyydestä, ja Gerrin työkaveri Mary (Lesley Manville) kamppailee niin ikääntymistä kuin auto- ja alkoholiongelmia vastaan. Tomin isoveljen Ronnien (David Bradley) elämä ei myöskään mennyt odotusten mukaan ja katkeruus nostaa päätään. Neljään eri vuodenaikaan jaksottuva elokuva kertoo tapaamisista ruokailujen ja juhlien merkeissä eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään, mutta ihmisten väliset suhteet ja puhumisten rivien välit pitävät jännitettä yllä kuin trillerissä.

Parasta Leighin teoksissa on aina upeat, realistisesti näyttelevät näyttelijät rooleissaan. Niin tälläkin kertaa. Broadbent ja Sheen ovat valloittavia omissa osissaan, mutta kaiken keskuksena on Lesley Manvillen esittämä Mary, joka rasittavuudessaan, kiehtovuudessaan, surkeudessaan ja samaistuttavuudessaan saa katsojan nieleskelemään palaa kurkussa. Henkilöiden taustoja ei liikoja valoteta, vaan katsoja joutuu itse pohdiskelemaan ja arvailemaan, miksi kutakin kohtalo on kohdellut kaltoin tai paremmin. Kukaan ei ole hyvä tai paha ihminen tai karikatyyri, vaan jokaisen ratkaisut ja tunteet on helppo ymmärtää, vaikkei itse samoin asioita kokisikaan. Elokuvan loppu on avoin kuten elämä itse. Koskaan ei voi tietää, miten elämä heittelee ja miten ihmisten käy. Tällaiset elokuvat, jotka asiasta muistuttavat, ovat jotain paljon enemmän, kuin käsikirjoituksella kikkailevat tai elokuvallisia viittauksia rönsyävät kulttuuripläjäykset, vaikka paikkansa niilläkin toki on. Leighin elokuvanteko poikkeaakin perinteisestä. Elokuvalla ei ole alussa selvää käsikirjoitusta vaan se muotoutuu koko elokuvanteon ajan. Onneksi on olemassa Mike Leigh ja hänen ”tiskipöytärealisminsa”, kuten hänen töitään joskus on luonnehdittu. Kun fiktio muistuttaa dokumenttia ollaan jonkun tärkeän äärellä.

Mari Lindqvist

James Cameron: AVATAR

Nyt kun Avatar: The Way of Water (2022) pyörii elokuvateattereissa, on hyvä palauttaa kyseisen elokuvan ykkösosaa mieleen tai tutustua siihen ylipäätään, jos sivistyksessä on Avattaren kokoinen aukko. James Cameron ohjasi vuonna 2009, 12 vuotta edellisen pitkän elokuvansa Titanicin jälkeen lähes kolmetuntisen 3D-tieteiselokuvan nimeltä Avatar. Nimi tulee jumalan ruumiillistumaa tarkoittavasta hindulaisesta käsitteestä. Elokuvassa nimi viittaa ihmismielen siirtämiseen toiseen kehoon teknologian keinoin. Teknisesti loistavan Avatar-elokuvan budjetiksi on arvioitu 237 miljoonaa dollaria, ja se olikin vuonna 2014 yhdeksännellä sijalla maailman kalleimpien elokuvien listalla.

Entinen merijalkaväen sotilas, pyörätuolissa istuva Jake Sully (Sam Worthington) lähetetään kokeellisen Avatar-ohjelman kautta Pandoralle navin hahmossa. Pandoran viidakossa hän tutustuu navi-heimon nuoreen naiseen Neytiriin (Zoe Saldana), joka vie hänet kansansa luo ja opettaa hänelle paikallisia tapoja. Kun ihmiset ja navi-kansa ajautuvat sodan partaalle, rakastuneen Jaken on valittava puolensa.

Avatar (2009) on silmäkarkkia katsojalle ilman 3D-lasejakin, dvd:ltä katsottuna. Juoni on toki arvattavissa, mutta visuaalinen näyttävyys hurmaa. Vahvasti ekologinen sanoma aiheutti Amerikassa aikoinaan myös nurinaa ja elokuvaa arvosteltiin turhan ”hippihenkiseksi” ja armeija- ja Amerikka-vastaiseksi. Toisaalta Cameronin innostus tehdä näyttäviä taistelukohtauksia laimensi tämän tyyppistä vaikutelmaa. Vaikka  Worthington ja Saldana eivät omaa samanlaista tähtikarismaa kuin DiCaprio ja Winslet Titanicissa, Avatar on sataprosenttista viihdettä ja mukaansatempaavaa seikkailuelokuvaa. Ymmärrettävästi kakkososa onkin kerännyt jo runsaasti yleisöä ja myös hyviä kritiikkejä, mikä ei aina ole kakkososien kohdalla itsestäänselvyys.

Mari Lindqvist

Jaakko Pyhälä: JON

Jaakko Pyhälän ja Heikki Vuennon käsikirjoittama, Pyhälän ohjaama Jon (1983) on nuoren miehen odysseia, joka kertoo aggressiivisesta, turhautuneesta ja irrallisesta Jonista, joka lähtee Helsingistä Norjaan töihin kalatehtaalle. Jäämeren ranta ja avautuva tyhjyys antaa Jonille lopulta vaihtoehdon ahdistukselle. Pääosassa on nuori Kari Väänänen, joka sai osastaan Jussi-palkinnon ja tärkeässä sivuroolissa Vesa-Matti Loiri Öljys-Heikkinä. Elokuva oli myös Loirin oma suosikki lukuisista elokuvista, joissa hän oli ollut mukana.

Jon (Väänänen) on helsinkiläinen nuori mies 1980-luvun alussa. Levoton ja päämäärätön Jon purkaa ahdistustaan käyttäytymällä väkivaltaisesti muun muassa tyttöystäväänsä kohtaan. Työvoimatoimistossa Jonille tarjotaan työpaikkaa norjalaisessa kalanjalostustehtaassa. Tehdas sijaitsee Norjan pohjoisimmassa osassa. Tämäkään ei silti riitä Jonille, vaan hän lähtee suunnistamaan kohti maailmanlopun rantaa. Kalatehtaassa Jon kohtaa Öljys-Heikin (Loiri), alkoholisoituneen entisen toimittajan, joka sortuu epätoivoisin tekoihin saadakseen päivittäisen olutannoksensa.

Elokuva oli ensimmäinen suomalainen täysleveä scope-elokuva, jossa oli Dolby-stereoääni. Kuvaaja Pertti Mutanen sekä äänittäjät Matti Kuortti ja Paul Jyrälä ovat luoneet Norjan jylhiin maisemiin upean kuva- ja äänimaailman. Se pehmentääkin Jaakko Pyhälän raadollista ihmiskuvaa elokuvassa, jossa naiskuva jää turhan ohueksi ja konservatiiviseksi. Kari Väänänen on aidon karhea, epämiellyttävä, mutta omalla tavallaan vetoava nimiroolissaan. Loirin roolisuoritus on huikea: tragikoominen, moniulotteinen ja herkkä. Öljys-Heikki ei hahmona varsinaisesti naurata tai jos, naurajalla on silloinkin pala kurkussa. Viime vuonna kuolleen Jaakko Pyhälän paras elokuva ei vedonnut aikanaan kaikkiin, eikä tee sitä vieläkään, suurista tähdistään huolimatta. Yhtä kaikki elokuva on oman aikansa suuri elokuva eikä sen hohto ole edelleenkään merkittävästi himmentynyt.

Mari Lindqvist

John Hughes: THE BREAKFAST CLUB

Ohjaaja John Hughes on tunnettu etenkin 80-luvun nuortenelokuvista, joista arvostelumenestys oli jo ilmestymisvuonnaan 1984 The Breakfast Club. Elokuvan pääosassa oli sen ajan teinitähtiä Molly Ringwaldista Judd Nelsoniin ja sen on sanottu antaneen äänen 80-luvun nuorille. Vuonna 2004 The New York Timesin kriitikot valitsivat The Breakfast Clubin yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa. Elokuvan maine tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta.

Chicagolaisessa high schoolissa viisi hyvin erilaista nuorta saapuu lauantaiaamuna koulun kirjastohuoneeseen jälki-istuntoon, kukin omasta syystään. Yksi on urheilija (Emilio Estevez), toinen lukutoukka nörtti (Anthony Michael Hall), kolmas taiteellinen friikki (Ally Sheedy), neljäs suosittu kaunotar (Molly Ringwald) ja viides kapinallinen pikkukriminaali (Judd Nelson). Yhden päivän aikana viisi oppilasta, jotka eivät ole olleet koulussa missään tekemisissä keskenään, alkavat vähitellen muuttua toistensa silmissä stereotyypeistä ihmisiksi. Syntyy yllättäviä ystävyyssuhteita, ainakin yhdeksi päiväksi. Jokainen on vähintään hieman muuttunut jälki-istuntopäivän jälkeen.

Hughesin käsikirjoitus ja näyttelijäohjaus on vaikuttavaa katsottavaa. Nykypäivän nuorta ja keski-ikäistäkin saattaa tosin järkyttää 80-luvun todellisuus: simputtavat opettajat ja tyttöjen ja poikien keskinäinen raaka sanailu. Ajankuva on raadollinen, mutta myös nostalgisia tunteita herättävä. Elokuvassa päästään syvälle roolien ravisteluun ja nuorten vanhemmat nähdään julman paljastavassa valossa teinien keskusteluissa. The Breakfast Club toimisi erinomaisesti myös teatterissa, sijoittuuhan tarina rajattuun tilaan; keskusteluihin ja konflikteihin yhden päivän aikana. Jos rakastit elokuvaa 80-luvulla, rakastat sitä myös tänä päivänä. Tämän elokuvan henki, syvällisyys ja nuorien tähtien säteily eivät ole yhtään himmentyneet.

Mari Lindqvist

Jenni Toivoniemi: SEURAPELI

Jenni Toivoniemen esikoispitkä Seurapeli (2020) on herkkä, humoristinen, kipeitäkin asioita syväluotaava draamaelokuva yli kolmekymppisistä, jotka kipuilevat menneisyyden virheiden ja tulevaisuuden haaveiden ristitulessa. Elokuvan näyttelijät ovat ikäpolvensa parhaita kotimaisia lahjakkuuksia ja Toivoniemi tekee ohjaajana näyttävän debyytin.

Keski-ikää lähestyvä kaveriporukka lähtee siskosten Natalin (Iida-Maria Heinonen) ja Veronikan (Laura Birn) perheen omistamalle huvilalle viettämään 35 vuotta täyttävän Mitzin (Emmi Parviainen) yllätyssynttäreitä. Seurueeseen kuuluvat lisäksi Mitzin entinen poikaystävä, menestynyt kirjailija Juhana (Samuli Niittymäki) ja hänen nykyinen tyttöystävänsä Ulla (Paula Vesala),  Härde (Eero Milonoff) on itsetietoinen, vaikka toisaalta reppana naistenmies, Janne (Paavo Kinnunen) hänen varjoonsa jäänyt pikkuveljensä. Mukaan juhliin saapuu myös Veronikan uusi poikaystävä Mikael (Christian Hillborg), joka on ruotsalainen Hollywood-tähti. Ilmassa on alusta lähtien jännitteitä. Kaikilla on salaisuuksia ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyy väärinkäsityksiä ja piilotettuja tunteita. Seurapelin myötä tulee esiin paljastus, joka on ollut piilossa kahdenkymmenen vuoden ajan ja joka saa aikaan järkytystä ja tuttujen roolien murenemista.

Toivoniemi on paitsi ohjannut, myös käsikirjoittanut elokuvan taidokkaasti. Emmi Parviainen on elokuvan keskus vereslihalla olevana Mitzinä, Laura Birn loistaa voimakkaana ja yhtä aikaa hauraana Veronikana. Myös Paula Vesala on tunnistettava hahmo ymmärrettävästi takakireänä ja toisaalta eniten jalat maassa olevana, porukan ulkopuolisena Ullana. Ikäpolveen täsmällisesti osuvan musiikin on suunnitellut Jan Forsström. Kaikesta angstisuudestaan ja maailmantuskastaan huolimatta Seurapeli on raikas ja toivoa antava elokuva. Vähän kuin tämän ajan Käpy selän alla; hyvin suomalainen ja toisaalta kansainvälinen, ajaton elokuva kasvusta.

Mari Lindqvist

Bong Joon-ho: BARKING DOGS NEVER BITE

Eteläkorealaisen Bong Joon-hon varhaisia töitä on saatettu myös Suomen valkokankaille Oscareita voittaneen Parasiten (2019) menestyksen myötä. Ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva Barking Dogs Never Bite (2000) on mustaa huumoria sisältävä satiiri, jossa on jännityksen ja draaman lisäksi myös paljon komediallisia aineksia. Oman makaaberin lisänsä tuo korealaisten kaksijakoinen suhtautuminen koiriin. Osa palvoo lemmikkejään ja pienempi osa näkee koirassa lähinnä herkullisen paistin ainekset.

Koo Yon-ju (Lee Sung-jae) on yliopistolla jatko-opiskeleva mies, joka haikailee professorinviran perään. Korruptoituneessa yliopistomaailmassa siihen pääseminen vaatii dekaanin lahjomista. Kotona, kerrostalossa Koolla on raskaana oleva, määräilevä vaimo, jonka työ toistaiseksi tuo pariskunnalle elannon. Park Hyun-nam (Bae Doona) on kyseisen kerrostalokompleksin kirjanpitäjä, joka bilettää usein kaverinsa kanssa ja huomaa joutuvansa tekemään yllättävän paljon koirien katoamisilmoituksia. Tapahtumat käynnistyvät, kun Koota alkaa hermostuttaa naapurustossa räksyttävä koira. Hän päättää hankkiutua koirasta eroon, mutta lopulta päätyykin tilanteeseen, jossa etsii oman vaimonsa kadonnutta koiraa.

Elokuvan henkilöistä alkaa elokuvan edetessä pitää, vaikkeivat he aina niin sympaattisia olekaan. Koon koirainho alkaa tuntua jopa jossain määrin ymmärrettävältä ja etenkin Hyun-nam muuttuu suorastaan sankarilliseksi hahmoksi selvitellessään koirien kohtaloita. Elokuva voi tosin koirien ystävälle olla piinallista katsottavaa, vaikka elokuvan alussa kerrotaankin, että yksikään koira ei ole elokuvanteosta kärsinyt. Elokuvan kuvaus pitkine kamera-ajoineen on taiturimaista ja kokeilevaa, saman voi sanoa myös käsikirjoituksesta. Kuin pisteeksi i:n päällä Barking Dogs Never Biten musiikiksi on yllättävästi valikoitunut Sung-woo Jon säveltämää tyylikästä jazzia. Omalaatuinen elokuva kaiken kaikkiaan, vaikkei vielä Oscar-tasolle Parasiten tavoin ylläkään.

Mari Lindqvist

Johanna Vuoksenmaa: 70 ON VAIN NUMERO

Johanna Vuoksenmaa on aina osannut komedianteon taidon. 70 on vain numero päättää trilogian, jossa edelliset elokuvat olivat 21 tapaa pilata avioliitto ja Viikossa aikuiseksi. Tällä kertaa on kysymys vanhenemisesta, kuolemasta ja rakkaudesta. Komedia on hienovaraista, hykerryttävää hymyilyä sisäänpäin enemmän kuin vitsejä tai tilannekomiikkaa, vaikka sitäkin elokuvasta löytyy. Pääosaan Vuoksenmaa on saanut ihanan Hannele Laurin, joka esittää diivojen diivaa, kuuluisaa iskelmätähteä Seija Kuulaa, joka on kuin sekoitus Paula Koivuniemeä, Katri Helenaa ja ehkä myös Lea Lavenia, jonka lauluääntä päähenkilö lainaa roolissaan.

Seija (Hannele Lauri) säihkyy lavalla ja on suuri laulajadiiva, jonka kaikki tuntevat. Kotona lentää peruukki narikkaan ja jääkaapista otetaan kylmiä nakkeja hiukopalaksi. Stailisti Shanella (Misa Palander) on Seijan läheisin ihminen ja paras ystävä, mutta hänellä on ongelma: biologinen kello tikittää tai suorastaan kilkattaa. Harvoin ihmisiä lähelleen päästävän Seijan elämä mullistuu, kun hän rakastuu huomattavasti nuorempaan biisintekijään, Lauriin (Mikko Nousiainen). Suhde nostattaa kulmakarvoja, etenkin kun Laurin äidiksi paljastuu tuttu ihminen. Vanhenemista inhoavan Seijan on katsottava pikkuhiljaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta toisella silmällä. Hänkään ei ole ikuisesti nuori ja ikä on ehkä sittenkin muutakin kuin numero.

Elokuvassa vilahtavat omina itsenään monet suomalaiset nykytähdet Vesalasta ja Erinistä Lauri Tähkään ja Kaija Koohon. Juha Torvinen esittää uskottavasti Seijan manageria. Kuten aina Vuoksenmaan ohjauksissa dialogi on nytkin luontevaa ja hauskaa ja roolituskin on jälleen osunut nappiin. Lauri osaa pienillä eleillä ja ilmeillä, äännähdyksillä tuoda esiin erilaisia tunnetiloja haavoittuvuudesta ylimielisyyteen. Myös Marja Packalenin roolisuoritus Seijan nuoruudenystävänä on mitä mainioin arkisuudessaan ja lakonisuudessaan.  Käsikirjoitus toimii, vaikka uskottavuuden rajoilla horjutaankin, kun juoneen on liitetty myös nuoremman Shanellan ikäkriisi lapsentekoprojekteineen. Yhtä kaikki: jos nautittavaa suomalaista laatukomediaa haluaa katsoa, niin 70 on vain numero on nappi valinta!

Mari Lindqvist

Michael Haneke: RAKKAUS

Taiturimainen Michael Haneke (Funny Games, Pianonopettaja, Happy End) on yleensä tehnyt elokuvia pahuudesta ja väkivallasta. Rakkaus (Amour, 2012) on kuitenkin erilainen Haneken elokuva. Vaikka elokuvan alussa pelastushenkilökunta tunkeutuukin vanhanparin asuntoon ja löytää naisen kuolleena, tämä elokuva kertoo ennen kaikkea huolenpidosta ja rakkaudesta. Ainutlaatuinen Rakkaus voittikin ilmestymisvuonnaan Cannesin Kultaisen palmun. Emmanuelle Riva sai roolisuorituksestaan BAFTAn. Myös itse elokuva palkittiin BAFTAlla, ja se sai parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globen.

Ikääntynyt pariskunta Anne (Emmanuelle Riva, Hiroshima, rakastettuni) ja Georges (Jean-Louis Trintignant, Fasisti, Punainen) elävät ensin sosiaalista elämää käyden kyläilemässä, konserteissa ja kulttuuririennoissa. Kaiken muuttaa kuitenkin Annen saama sairaskohtaus, joka halvaannuttaa hänet pyörätuolipotilaaksi. Anne esittää toivomuksen, että häntä ei vietäisi sairaalahoitoon, vaan hän voisi edelleen elää kotona, Georgesin ja avustajien hoidettavana. Elämä alkaa pikkuhiljaa supistua. Pariskunnan ja heidän läheistensä välille kasvaa kuilu. Tytär (Isabelle Huppert) ei ymmärrä Georgesin halua hoitaa vaimoaan vaan käy pohtimassa sijoitusvaihtoehtoja. Palkatut hoitajat suhtautuvat alentuvasti Anneen ja pitävät tätä mitään ymmärtämättömänä kasvina. Ulkopuoliset ihmiset eivät tunnu enää käsittävän pariskunnan elämää ja Georges lakkaa vastaamasta puheluihin. Anne ja Georges kommunikoivat keskenään ensin tarinoiden, laulaen ja muistellen, mutta lopuksi kommunikointi on sanatonta.

Elokuvan muodon itävaltalainen Haneke on rakentanut kiinnostavasti suppiloksi, joka pienenee ja kapenee. Kuvaaja Darius Khondji kuvaa niukasti ja tiukasti, liikuttaen kameraa vain vähän. Teemana Rakkaudessa on se, kuinka suhtautua, kun rakas ihmisesi elää kärsien. Kysymys on myös elämästä ja kuolemasta. Yhtenä hetkenä olemme konsertissa, toisena hetkenä olemme jo kuolleita tai kuolemassa. Haneke näkee maailman niin kovin tarkasti, että sitä on lähes mahdotonta katsoa.

Mari Lindqvist

Baz Luhrmann: ELVIS

Värikylläisistä, näyttävistä elokuvistaan (Moulin Rouge!, 2001, Romeo + Juliet, 1996) tunnettu  Baz Luhrmann on löytänyt aiheen, joka sopii hänelle täydellisesti. Elvis (2022) on selkeästi elokuva faneille fanilta. Vaikka useita elokuvassa esiintyviä todellisia henkilöitä käsitellään kriittisesti, suorastaan inhorealistisesti, Elvis pysyy ihmeellisenä Elviksenä, heikkouksistaan huolimatta. Tämä on ohjaajan ratkaisu, joka pitää hyväksyä, jos elokuvasta haluaa nauttia. Ja kukapa ei haluaisi. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia kuluu joutuisasti erityisesti pääosanesittäjä Austin Butlerin vakuuttavan tulkinnan takia. Butler ei imitoi, hän on Elvis elokuvan alusta loppuun.

Vuonna 1997 Elvis Presleyn entinen manageri eversti Tom Parker (Tom Hanks) on kuolinvuoteellaan ja muistelee yhteistä taivaltaan Elviksen kanssa, kertoo siitä oman kyseenalaisen totuutensa. Lapsena Elvis eli mustien asuinalueella ja siellä sai myös vaikutteensa afroamerikkalaisesta musiikista. Musiikki ja rytmi on Elvikselle (Austin Butler) nuoresta asti lähes uskonnollinen kokemus, jota ei ylitä mikään. Kun countrylaulaja Hank Snowin managerina toimiva Parker keksii erikoisesti pukeutuvan ja liikehtivän Elviksen upeine äänineen, hän arvaa nuoressa miehessä olevan jotain ainutlaatuista. Etenkin, kun huomaa naisyleisön reagoivan häneen poikkeuksellisesti. Sitten tapahtumat etenevätkin vyörymällä; tutustuminen nuoreen Priscillaan (Olivia de Jonge), rakkaan äidin Gladysin (Helen Thomson) alkoholismista johtuva kuolema, naisseikkailut ja armeijan jälkeen suosioon nousu rytinällä. Mukaan tulee myös matkassa loppuun asti pysyvät lääkkeet ja alkoholi. Parker hallitsee Elviksen elämää yhä enemmän ja haluaa Elviksen laulavan vain kepeitä kappaleita ja esiintyvän tv:n viihdeohjelmissa. Loppuaikojen salassa tehty sopimus lukitsee Elviksen Las Vegasin hotelleihin viihdyttäjäksi, kuin vankilaan.  Syöksykierre on alkanut. Elvis kuolee elokuun 16. päivänä, vain 42-vuotiaana.

Elokuvan erikoisin ratkaisu on Tom Hanksin esittämän Tom Parkerin nostaminen kertojaääneksi. Toisaalta ratkaisu on perusteltu. Parkerin puhuessa omiaan ja katsojan nähdessä miten asiat oikeasti menevät viihdebisneksen raadollisuus ja Parkerin ketkumaisuus tulevat parhaiten esiin. Austin Butler on Elviksen liikkeet ja maneerit, ilmeet opetellut paremmin kuin hyvin. Elokuva ei valinnoistaan huolimatta vaikuta kompromissilta, vaan kunniaosoitukselta. Ohjaajan aiemmat ohjaukset muistaen Luhrmann pikemminkin pidättelee ja antaa Butlerin/Elviksen loistaa. Joskus pelkkä pikkurillin liikahdus voi nostaa myrskyn, kuten näemme!

Mari Lindqvist